Vallinkoski 1930-luvulla. Kuva: Adam, 1930–1939 (Etelä-Karjalan museo).

1

”Saapuu taka-taka-taka-taka-taka-takatalvi.” Näitä sanoja laulettiin viimeksi huhtikuun lopulla, tunteella, Metal Nightissa Kotiteollisuuden keikalla, iloisina siitä, että viimeisimmän takatalven lumet olivat sulaneet.

Toivottavasti laulumme ei manannut enää uutta takatalvea, sillä kevät on täällä. 

Kangasvuokot kukkivat. Koivuissa on jo hiirenkorvat. 

2

”Teidän kanssanne viihtyy kuin iltamissa”, kirjoitti muuan opettaja eräälle seiskaluokalle palautteessaan. Vertaus osuu koulukontekstiin hyvin. Aikoinaanhan juuri iltamaperinne yhdisti viihteen ja kansansivistyksen. 

Ilta Saimaalla on Lappeenrannan kaupunginteatterin ja jo vuodesta 2014 kiertueteatteria tehneen Saimaan Teatterin yhteistuotanto. Esitys kantaa iltamaperinteen lippua, ja tänä keväänä se on kiertänyt niin Lappeenrannan paikallisia seuraintaloja kuin nähty kaupunginteatterin isolla näyttämölläkin.

Ilta Saimaalla koostuu fragmenteista. Ainoastaan vesistön historia havainnollistui esityksessä vähän vaivalloisesti, ja sen kertaamisen äärellä huomasin istuvani kuin koulun penkissä taas. Tuijotin kylttiin piirrettyä lukua. Jo etukäteen tiesin unohtavani sen.

Silti, viimeisimmäksi päässäni jäivät soimaan loppulaulun sanat, joissa Lappeenrannan symboli, villimies, kantoi harteillaan Viipurin viittaa. Oivallus putosi kuin omena. 

Ilta Saimaalla sai minut mietiskelemään, kuinka entisen suomalaiskaupunki Viipurin perintö elää eräässä sen perillisessä, Lappeenrannassa, nykyään. Täällä maan suurimman järven rannalla, rajalla, tällainen itsetutkiskelu tuntuu ajassa tarpeelliselta. 

Teattereiden yhteisenä tuotantona syntynyttä Iltaa Saimaalla tekisi mieli ajatella esimerkkinä laajemminkin. Tällaista kunnollista ja hilpeää yhteistyötä rajaseuduilla kaivataan.

Lue Ilta Saimaalla -esityksen arvio täältä.

3

Dess Terentjeva (s. 1992) on Tampereella asuva kirjailija, joka on viettänyt ison osan nuoruuttaan itärajalla, Joutsenossa. Helsingin Sanomien kulttuurin tulevaisuudennimiä listanneessa 35 alle 35 -jutussakin noteerattu kirjailija sanoi olevansa ylpeä siitä, että onnistui hankkiutumaan eroon Venäjän kansalaisuudesta. 

Terentjevan pientä haastattelua lukiessani mietin, kuinka asuinpaikka vaikuttaa siihen, mitä ihminen voi ja tahtoo sanoa. Tavallaan samaa tematiikkaa pohtii myös Terentejevan tänä keväänä julkaistu säeromaani Zeno (2024, WSOY), jonka päähenkilö kuuluu vähemmistöön vaikka haluaisi vain kuulua joukkoon.

Ainakin pienellä paikkakunnalla nuoruutensa eläneiden lienee helppo tunnistaa Zenossa kuvattu perusristiriita. Kun ihmisiä on vähän ja piirit pienet, tuntuu turvalliselta mutta toisinaan ahtaalta.  

Joutsenoa Terentjeva kuvaa paikkana tunnistettavasti. Kun päähenkilö Nellan biseksuaalisuus paljastuu, hän karkaa koulusta ja juoksee ”aivan aivan aivan kylälle”, kirjaston ja Myrskyn ohi, ja samalla ikuistuu paikkakunnalla riehuneen rajuilman muistoksi valettu veistos suomalaiseen kaunokirjallisuuteen.

Nella, kuten veistoksen kolme hevostakin, ”laukkaa hädissään”, ja selässä on myrskypilvi.

Kuvausta lukiessani muistan lämmöllä omaa yläasteajan äidinkielen opettajaani, joka kirjoitti aineeni marginaaliin näin: ”Huomaa, että olet sijoittanut tapahtumat sinulle tuttuun paikkaan.” Tuo tuttu paikka sattui olemaan Joutsenon hautausmaa. Se on siinä heti kirjaston ja Myrskyn (1979) takana.

Mutta takaisin Zenoon, jonka lukeminen käy säemuodon takia kevyesti. Tarinan juoneen rakentuva ambivalenssi on samastuttava. Ristikkäiset tunteet esiintyvät yhdessä. 

Sitä haluaa kuulua jonnekin mutta samalla kaipaa muualle, toisenlaiseen. 

4

Oletko kuullut, että Hiitolanjoki on vapaa? Joen kuohuissa pääsevät taas etenemään niin lohet kuin koskenlaskijatkin, ja onpa Rautjärvellä, ja Etelä-Karjalassa ylipäänsä, käynyt pitkin kevättä virtaavan veden ihastelijoita muutenkin.

Tänä keväänä järvien pinnat ovat korkealla. Saimaan pintakin on kuulemma 80 senttimetriä tavallista korkeammalla. 

Saimaan ollessa näin korkealla myös osa Vuoksen vedestä joudutaan ohjaamaan voimalaitoksen sijaan Imatrankosken uomaan. 

Voimalaitokselle juoksutusmäärä olisi nyt liikaa. Sen vedenläpäisykyky ei vain riitä, ja Imatralla varsinaiset koskinäytökset on siis ainakin toukokuulta peruttu. 

Vesistöjen ja vesireittien ihmettely taitaa olla ihmiskunnan ikiaikainen tarve ja ajanviete.

Veden tarkkailusta kirjoitti myös neuvostokirjailija Daniil Harms (1905–1942). Eräässä Harmsin pienistä kertomuksista todetaan mieleenpainuvasti, että veteen katsominen on aina hyödyllistä – myös siinä tapauksessa, että mitään katsottavaa ei ole.

Tämän ajatuksen siivin kiipeän katselemaan keväistä virtamaisemaa, jossa kuulemma kerran kuohui koski, lohia kalasteltiin ja jossa oli näköalapaviljonkeja, hotellikin… Imatran Vallinkosken nykyinen pinta kätkee menneisyyden.  

Veteen katsominen tosiaan on aina hyödyllistä, Vallinkosken kulttuurimaiseman erityisesti.

5

Kirjoittajana mietin usein, kuinka paljon henkilökohtaisuutta teksti kestää. Onneksi yllättävistä suunnista avautuu tilaisuuksia pohtia myös tätä.

Tällä kertaa mahdollisuus avautuu yhdeksi kokonaiseksi päiväksi ja vielä lempikirjallisuusmuotoni runouden äärellä. Tampereen Annikin puutalokorttelissa taas kesäkuussa järjestettävän Annikin Runofestivaalin (8.6.2024) teemana on tänä vuonna Henkilökohtaista. 

Saatan laskea jo päiviä.

Petra Lukkari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua