Hanne Friisin ja Julie Stavadin teoksia Seinäjoen taidehallissa. Kuva: Antti Lähde

1

Kesän kotimainen ”löytöni” kotimaisen musiikin kentältä on ollut Robert Ensio Niemistö. Löytö lainausmerkeissä, sillä olen kyllä tiennyt Niemistön olemassaolosta ja kuunnellutkin hänen musiikkiaan, nuhjuista vaihtoehtorockia soittavassa Itä-Hollola Installaatio -yhtyeessä.

Päädyin kuuntelemaan Niemistön maaliskuussa julkaistua Tincan Folklore -albumia (29.3.2020) muutaman kuukauden jälkijunassa ja ihastuin sen inhimillisen kokoiseen maailmaan saman tien. Levyn julkaisijaksi on merkitty ihastuttavasti ”Lo-fi Lompakko Productions”, mikä kertookin paljon musiikin tuotannollisesta estetiikasta: hommat on tehty halvalla ja ite.

Niemistön musiikki poikkeaa ilahduttavasti suomalaisissa makuuhuoneissa väkerretyn villasukkaindien nykyasetuksista, jossa inspiraatiota on jo aika pitkään ammenneltu lapsuuden c-kasettien, diskoiskelmän, 1970-lukujytän, Leevin, Juicen, Kasevan ja Hurriganesin maailmoista. Niemistökin tekee leimallisesti suomalaista musiikkia, mutta sitä raikastavat myös kansainväliset tuulahdukset New Orderin kolhosta puksuttelusta, kongolaiseen soukousiin sekä Neil Youngin, Roky Ericksonin ja J. Mascisin kaltaisiin vaikeroiviin kitaravinguttajiin.

Niemistön introvertit laulut kertovat usein ujoudesta, epäonnistumisesta tai riittämättömyyden tunteista, mutta itsesäälin rinnalla kulkee aina myös empatia, niin laulun kertojaa itseään kuin koko maailmaakin kohtaan. Myös mustalla huumorilla on sijansa: ”Maailma palaa, jos se on musta kii”, on ihanan kamalasti sanottu.

Näin Niemistön heinäkuun lopussa Tampereen Pispalan Vastavirta-klubilla. Soolokeikan jännite pysyi hyvin yllä, kiitos Niemistön arvaamattoman tyyliin luritella biisien väleissä, alussa, lopussa ja usein aikanakin vähän mitä mieleen juolahtaa, vaikkapa Megadethiä tai Nirvanaa. Aina kappaleen onnellisesti loppuun selvittyään Niemistö avasi silmänsä, puhkesi aurinkoiseen hymyyn ja kiitti yleisöä.

Niemistöltä on ilmestynyt tänä kesänä toinenkin sooloalbumi, Jolla on korvat se kuulkoon (Jukan Musiikki, 3.7.2020). Suosittelen kuitenkin aloittamaan Tincan Folklore -albumista ja vaikkapa sen itseensäkäpertymisanthemista Suomalaista unelmaa:

”Mä en haluu enää telkkarii
mä en tarvii uusii ystävii
mä en haluu sulle suorittaa
tätä suomalaista unelmaa”

Musiikista saa usein lohtua, mutta parhaimmillaan se herättää myös halun lohduttaa muita. Voikaa siis hyvin, Robert ja kaikki muutkin!

2

En tunnustaudu konmarittajaksi, mutta tavaran paljous ahdistaa. Siksi en ole enää vuosikausiin käynyt kirpputoreilla kuin myymässä asioita.

Rakkaus Wanhaa Tawaraa cohtaan ei sinällään ole sammunut, ja saankin paljon iloa ystävieni ja tuttavieni kirpputorilöydöistä, sellaisista kuin Jeppe ja outo mies (Weilin + Göös, 1974), jonka eräs tuttavani poisti hiljattain Keravan Kruunun kirppikseltä 1,50 euron hintaan.

Olin jo tyystin unohtanut tämän lapsuuteni kenties omituisimman lastenkirjan olemassaolon. En tiedä, mitä Pirre ja Kari Vaijärvi ovat tarinaa suunnitellessaan niin sanotusti vetäneet, mutta samaa tänne, kiitos! Vaikka kirjassa arkisissa ympäristöissä liikutaankin, lähin visuaalinen vertailukohta lienee George Dunningin vuonna 1969 ohjaama psykedeelinen Beatles-animaatioelokuva Yellow Submarine.

Lastenkirjan kannessa takkutukkainen pikkupoika osoittaa aseella oluttuoppia kädessään piirtävää lierihattuista ”outoa miestä”, joka paljastuu kirjan sisäsivuilla iskelmälaulaja Freemanin kaksoisolennoksi – vaan kukapa toisaalta ei olisi vuonna 1974 sellaiseksi paljastunut.

Kansikuvan kohtaus paljastuu kirjaa lukiessa sentään Jeppe-pojan päiväuneksi, mutta meininki on muutenkin suht raju. Jeppe ei ihaile maailmassa ketään niin kuin toimintaelokuvien takatukkaista ja läpeensä tuotteistettua nyrkkisankaria Jerri Mumpsia. Jeppe hassaa Mumps-tuotteisiin – sarjakuvalehtiä, toimintafiguureja, purukumia, paperinukkeja, t-paitoja, ”irtoviiksiä vahoineen” – kaikki rahansa, vaikka niillä ”saisi jo polkupyörän”.

Deus ex machina -tyyppisen täysin epäuskottavan tapaamisen myötä Jeppe tietenkin lopulta ymmärtää, etteivät toimintaelokuvien ja sarjakuvien sankarit ole todellisia ihmisiä, konmarittaa joutavan Jerri-roinan ullakolle, marssii kirjahyllyn luo ja ”ottaa pitkästä aikaa kivan kirjan”.

”Kirjassa kerrotaan oikeista intiaaneista ja villeistä eläimistä.”

3

Meni jo, mutta mainittakoon silti: nimittäin Nice to (finally) meet you!, yksi Seinäjoen taidehallin avajaisnäyttelyistä.

Kalevan Navetta, yli satavuotiaaseen kivinavettaan rakennettu uusi taide- ja kulttuurikeskus Seinäjoen keskustassa, on nähtävyys jo sellaisenaan, mutta siellä elokuun alkuun esillä ollut kolmen pohjoismaisen taiteilijan yhteisnäyttely menee sarjaan ”aivan ihmeellisen erityiset taide-elämykset”.

Norjalaisen Hanne Friisin sienikasvustoina rönsyilevät tekstiilit, islantilaisen Sigurdur Gudjónssonin meditatiiviset videoteokset ja tanskalaisen Julie Stavadin minimalistiset veistokset muodostivat toisen kerroksen hämärästi valaistuun betonibunkkeriin aivan omanlaisensa maailman, johon hallitilan seinien suljetut ja numeroidut ovet pilkkopimeine lasi-ikkunoineen toivat oman kivasti ahdistavan säväyksensä.

Häiritsevää, vierasta, luonnotonta – ja kuitenkin jotenkin lohdullista. Semmoista voi olla taide! Täydet pisteet kuraattori Laura Köönikälle!

Hanne Friisin teos kasvaa kohti kattoa. Kuva: Antti Lähde

4

Yksi olennainen osa kotimaanmatkailua on ohikiitävien paikkakuntien perinne- ja maakuntaruokien selvittäminen Wikipediasta!

Suomalaiset perinneruoat maistuvat usein aivan mainioilta, mutta niiden nimien perusteella asiaa ei hevillä uskoisi. Teoriani on, että meikäläiset ovat niin mustasukkaista kansaa, että ovat pyrkineet ristimään paikallisherkkunsa mahdollisimman kuvottavasti ja luotaantyöntävästi, jotta omalle lautaselle jäisi enemmän.

Tässä joitakin perinne- ja maakuntaruokiamme:

• riivattu (raastetusta perunasta tehty pannukakku)
• kaljavelli (leipäjuustoa kaljaliemessä)
• prusmulju
• lahnanpääkeitto
• holomuussi
• tapuntaiset eli pyöröset (perunasoseella tai mannapuurolla täytetyt ruistaikinakakkarat)
• hapanvelli (hapan hernesoppa)
• punsa (sianpäähyytelö)
• höllötys (muna-piimäseoksella juoksutettua maitoa)
• sakea rokka (herne-ruisjauhomuhennos)
• mustikkasurppa (mustikkasurvosta, hapanleivänpaloja ja piimää)
• särä
• jälttä
• jauhokalja
• nyrkkirieska
• tappaiskeitto eli maksakaali (lihasta ja sisäelimistä)
• kropsu
• jääränpääryt (kälviäläinen lammasmuhennos)
• kievarin kuupano (perunasosekeon kuopassa sianlihakastiketta)
• riiviröpö (perunapannukakku)
• mutti eli pepu
• koppurokka (kuivatuista eläinten sorkista keitetty lihapata)
• rönttöset
• verikakot (veri-jauhomykyjä keitinliemessä)
• öllövelli (riisiä ja leipäjuustoa)
• luikkuvelli (poron sääriluista ja riisistä)
• tunka (verimakkara)
• kampsu (verileipä)

5

Kesän hömppäjutuista ilahduttavin on ollut eliasdsdf. Siis mikä?

Käyttäjä nimeltä eliasdsdf on ladannut Youtubeen toistaiseksi seitsemän musiikkikappaletta, joissa suomalainen iskelmä lyö kättä kansainvälisen popmusiikin tuulahdusten kanssa.

Eliasdsdf:n genre on mash-up, puolirikollinen musiikkityyli, jossa kahden tai useamman yhtyeen tai artistin musiikkia yhdistetään yhdeksi uudeksi kappaleeksi.

Eliaksen suurimmassa hitissä (67 000 kuuntelua) Kirkan Hetki lyö -lauluraita on naitettu Bomfunk MC’sin Freestylerin taustoihin. Lopputulos on hämmästyttävän luonteva, pistämätöntä popmusiikkia siinä missä alkuperäiset ainesosansakin.

Vielä riemastuttavammaksi olen kokenut Kari Tapion Juna kulkee -iskelmästä ja The Prodigyn elektrorock-klassikosta Breathe kasatun cocktailin. Ajatuksen tasolla kammottava yhdistelmä paljastuu omin korvin kuultuna vielä kuumottavammaksi ja kuulostaa zombien tekemältä musiikilta.

Maailmalla mash-upeistaan tulivat 2000-luvun alussa tunnetuiksi muun muassa Soulwax, Girl Talk sekä Jay-Z:n mustasta ja The Beatlesin valkoisesta ”harmaan albumin” (The Grey Album, 2004) sekoitellut Danger Mouse. Mash-upin ajatus on toki ikivanha, mutta teknologian kehittyminen on tehnyt musiikillisten elementtien erottelemisesta ja yhdistelemisestä viime vuosina vaivattomampaa, ja välillä jo unohtunut musiikkityyli on jälleen pienessä nosteessa.

Mash-up on monelle tekijälle ensisijaisesti huumorin ja kertakäyttöisen bailumusiikin lähde, mutta vakavamminkin musiikkityyliin suhtautuvia löytyy. Oma suosikki-mash-upini on Brat Productionsin vuonna 2013 julkaisema Oscillate With You, joka yhdistää Michael Jacksonin keinahtelevan Rock With You -diskohitin The Smithsin elegiseen Oscillate Wildly -instrumentaaliin. Lopputulosta on vaikea kuunnella kuivin silmin.

Antti Lähde

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua