Uusi Alex Garland -elokuva Warfare kuvaa sitä, kun tajuntaan ei mahdu muuta kuin sodankäynnin jytinä

Kuva: Real Time Situation LLC

On marraskuu 2006 Irakissa, Ramadin kaupungissa, irakilaiskapinallisten keskuspaikassa ja George W. Bush on Yhdysvaltain presidenttinä. Paljoakaan tästä Warfare ei artikuloi. Se ei myöskään anna minkäänlaista kontekstia katsojilleen, joita se pitää tarpeeksi yleissivistyneinä ja historiatietoisina tuntemaan Irakin sodan perusasiat.

On paljon muutakin, mitä Warfare jättää antamatta katsojilleen, kuten esimerkiksi päähenkilöt ja juoni. Warfare on mitä epätavallisin elokuva sodasta. Juonen ja sen sellaisen puuttuessa elokuva pohjautuu muutaman amerikkalaisen sotaveteraanin muistamiin kokemuksiin heidän yksikkönsä pahimmasta päivästä Irakin sodassa.

* *

Warfare-elokuvan ovat ohjanneet ja kirjoittaneet käsikirjoittaja-ohjaaja Alex Garland sekä elokuvan sotilasteknisenä neuvonantajana toiminut sotaveteraani Ray Mendoza, jonka omiin ja hänen joukkuetovereidensa muistikuviin Warfare pitkälti pohjautuu.

Warfare on kuvattu kuin se olisi reaaliajassa tapahtuva kuvaus Yhdysvaltain laivaston erikoisjoukkojen (Navy SEALs) ja Al-Qaidan terroristien yhteenotosta.

Alussaan elokuva näyttää amerikkalaisen sotilaspartion hiiviskelemässä kuin se olisi öisessä kaupunkisodassa. Joukkue liikkuu Ramadin kaduilla ja etsii sopivaa paikkaa asettua tarkkailemaan. He valitsevat kaksikerroksisen asuintalon, jonka asukkaat he ottavat käytännössä panttivangeiksi.

* *

Katsojalle voi tulla mieleen, että taasko yksi elokuva Yhdysvaltain loputtomista Lähi-idän sodista, joissa arabit vertautuvat lännenelokuvien silmittömästi teurastettaviin intiaaneihin.

Ei, Warfare ei ole sellainen elokuva, vaan yhden erikoisjoukkojen joukkueen kokemuksen kuvaus, jolla on voimaa toimia kuin suurennuslasina sodan luonteelle ylipäätään.

Tehtyään ramadilaisesta asuintalosta tukikohtansa joukkue aloittaa lähiympäristönsä hellittämättömän tarkkailun. Lähikortteleissa irakilaisten arki jatkuu, ihmiset käyvät ostoksilla, teellä ja lapset leikkivät kadulla.

* *

Amerikkalaissotilaat tarkkailevat lähitalojen miehiä ja erityisesti sitä, näkyykö heillä aseita. Tarkkailuosuus on kuin asemasodan kuvausta. Vaikutelma vahvistuu, kun käy ilmi, että irakilaisjoukkoja kerääntyy lähistölle aina vain enemmän. Tarkkaillessaan lähitalojen ikkunoita ja kattoja amerikkalaiset ovat jättäneet huomaamatta oman tukikohtansa ympäristön, mikä käy heille vielä kohtalokkaaksi.

Garlandin loistelias kerrontatekniikka ja Mendozan omakohtaiset kokemukset sulautuvat elokuvaksi, joka keskittyy viskaamaan katsojansa intensiiviseen sotimisen kokemukseen ilman selityksiä ja poliittisia tai historiallisia asiayhteyksiä. Näyttelijöiden kasvoilta heijastuva avoin pelko ja määrätietoisuus kertovat, miltä tuntuu olla piiritettynä.

* *

Warfare välttelee oivasti sotaelokuvien kliseitä; siinä ei ole sotilaiden kesken jutustelua siitä, mitä he tekevät siviiliin päästyään, eikä kukaan kehuskele jäljellä olevien päivien vähäisyydellä, eikä oikein millään muullakaan. Eikä elokuvan henkilöistä välity minkäänlaista sodanvastaisuuttakaan. He ovat vain töissä ja yrittävät pysyä hengissä.

Warfare on oudosti kuin kamarinäytelmä, sillä se tapahtuu enimmäkseen yhden asunnon muutamassa huoneessa. Enimmiltään se on tapahtumattomuuden ja hermostuneen odottelun kuvausta.

* *

Elokuvan ensimmäisen tunnin aikana amerikkalaissotilaat puhuvat teknisten yksityiskohtien täyttämää puhetta etäyhteydellä jonnekin kauas, oletettuun esikuntaansa tai kaupungissa sijaitsevan toisen amerikkalaisjoukkueen yhteyshenkilöille. Joukkueiden esikunnalla on yhteys satelliittitiedustelun kuviin.

Elokuva leikkaa joukkueen koko operaation ajan valkokankaalle näkyviin satelliittikuvaa samanaikaisista tapahtumista heidän oman operaationsa kanssa. Tiedustelukuva on kuin ylhäältä taivaalta luotu ylimmän vallan katse maan matosina puuhaavien sotilaiden asemaan.

* *

Warfaren kuvaamassa sodankäynnissä keskeistä on tiedonkulku, tiedonkulku joukkueen sisällä ja joukkueesta naapuritukikohdan sotilaille sekä joukkueen kaukaiseen esikuntaan. Tiedonkulkua ovat satelliittikuvatkin.

Kun amerikkalaisjoukkueen kimppuun hyökätään, he tajuavat liian myöhään, että luullessaan tarkkailleensa vihollista he olivatkin itse väijytettyinä. Tilanteen revettyä avoimeksi sodankäynniksi kaikki voimistuu kuin napista maksimivolyymille käännettynä. Tiedonkulkukin voimistuu niin, että tietoa taistelutilanteesta ja lähitienoista tulee niin paljon ja sillä vauhdilla, ettei sitä ehdi analysoida.

Elokuvasta on onnistuttu luomaan immersiivinen kokemus etenkin äänimaailman subjektiivisen vaikutelman synnyttämisellä.

Kuva: Real Time Situation LLC

* *

Warfaressa on useita kohtauksia, joissa äänet voimistuvat kuin ympäristöään hengenhädässä tarkkailevan sotilaan tajunnassa ja toisaalta mukana on myös räjähdysten lukitsemien korvien synnyttämä kuurouden vaikutelma. Räjähdysten ja aseiden tulituksen ääni jymisee niin, että katsojakin sen aistii.

Elokuva ei peittele sodankäynnin raakuutta. Mukana on sellaisia haavoittuneiden kuvia, joita ei heti unohda, vaikka haluaisikin.

Silloin kun haavoittuneiden tuskanhuudot alkavat, niitä kestää ja kestää niin kauan, että koko elokuvan loppumista alkaa toivoa nopeasti.

* *

Warfarella on ainakin yksi elokuvallinen edeltäjä. Se on Ridley Scottin Isku Mogadishuun (2001). Sekin viskasi katsojansa keskelle kiivainta taistelua ja pieleen mennyttä sotilasoperaatiota. Scottin elokuva oli kuitenkin paljon perinteisempi sotaelokuva, joka alkoi alokkaiden koulutusleiriltä, jossa päähenkilöihin ja heidän luonteisiinsa tutustuttiin. Vähitellen heille kävi ennakolta selväksi, millaista tehtävää he olivat menossa suorittamaan ja sitten elokuva oli sen seuraamista.

Warfare ei valmista yleisöään mitenkään ennalta kohtaamaan sitä minkä elokuva näyttää.

* *

Warfaresta puuttuvat tutuiksi tehtyjen tyyppien ja ennakoitavan juonen kaltaiset turvakahvat. Katsojina olemme kohtaamassa sodan kauhun yhtä yksin kuin tukikohtaansa jätetyt sotilaat. Niin kovin immersiivinen elokuva kuin Warfare onkin, se jää silti etäiseksi. Yksikään sen henkilöistä ei ole täysi ihminen, jolla olisi luonne ja persoonallisuus.

Alex Garlandin edellinen elokuva, vuosi sitten elokuvateattereissa nähty Civil War (2024; lue arvio) halusi shokeerata katsojiaan kuvittamalla ideaa, miltä näyttäisi sisällissota varakkaassa länsimaassa.

* *

Garland on henkisesti sirkustirehtöörien sukua. Häntä ei kiinnosta selkeän tarinan kertominen, vaan kunnon show ja niin ison vaikutuksen tekeminen, että katsojalta häviää järki.

Warfaressa on reipasta kokeilun makua siihen tyyliin, että mitä jos emme piittaisi pätkääkään juonesta ja kuvaisimme vain sotaa. Tällaisenaan elokuvassa on henkienmanauksen tuntua. Se on esitys päivästä, jona kaikki menee päin helvettiä.

Pelkistyneisyys sekä elokuvanteon ja näyttelemisen taito estävät Warfare-elokuvaa luiskahtamasta pelkäksi sotalarppauksen kuvaukseksi.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua