Kimmo Pohjonen. Kuva: Minna Hätinen

1

Luin Jacqueline Harpmanin romaanin En ole koskaan tuntenut miehiä (Hertta, 2025) oikeastaan huhtikuussa Kauhuconin (loistava tapahtuma, tutustukaa siihen!) aikaan, mutta koska kirjan pehmeimmät ja kimaltavimmat kohdat ovat kuin kirmailua kesäisellä kukkulalla, menköön kirja tähän julkaisuun.

Psykoanalyytikko Harpmanin kirjoittama 221-sivuinen romaani ilmestyi ensi kerran alkuperäiskielellään ranskaksi vuonna 1995. Suosiota se on sittemmin saanut muun muassa TikTokin kautta. Suomenkielisen, vuonna 2025 ilmestyneen version käänsi ranskasta Nana Sironen.

Kirjan tarina kertoo tytöstä, joka varttuu maanalaisessa vankisellissä 39 muun naisen kanssa. Kukaan ei tiedä tai muista, miksi naiset on lukittu maan alle tai millainen maailma kellarin ulkopuolella on. Tiedetään vain se, että vartijat tuovat huoneeseen ruokaa ja rankaisevat vääränlaisesta käytöksestä.

Eräänä päivänä, kun vartijat kuljettavat ruokakärryä selliin, hälytyskellot pirahtavat soimaan. Sellin ovet jäävät auki. Naiset pääsevät viimein vapauteen.

Mitä vapaus merkitsee? Ja millaista on nähdä maan pinta vuosikymmeniä kestäneen maanalaisen elämän jälkeen?

Harpmanin teoksen kauneus piilee nimenomaan kirjoittajan psykoanalyyttisessa taustassa. Harpmanin isä oli hollanninjuutalainen, ja perheen piti sodan aikana paeta natseilta Marokon Casablancaan.

Vaikka En ole koskaan tuntenut miehiä ei kuvaakaan välttämättä holokaustia tai sellaista vainoa tai kansanmurhaa, joka olisi kirjan kerrontatapaa katsoen täysin selkeä, onnistuu se säilyttämään historiallisten kauhujen kokemukseen liittyvän tunnelman. Eristyneisyyden, yhteistyön, jopa sen, mitä on olla tietämätön suhteessa tietävään yhteisöön. Mitä on tuntea etäältä, kuvitellen, vailla todellista yhteyttä tunteeseen tai ymmärrystä sen sosiaalisesta kontekstista.

Lue Elsa Lindströmin Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio romaanista täältä.

2

Tiedän harmonikoista niin vähän, että jos yrittäisin väittää niiden elävän nyt uutta renessanssia, olisi se todennäköisesti pyhäinhäväistys kaikkien vähänkään hanureista tietävien näkökulmasta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että jotakin Suomen kokeellisen musiikin ja harmonikkamusiikin rintamalla tapahtuu – eikä kyse ole vain hanuristi Antti Paalasen menevästä Takatukka-kurkkulaulukappaleesta.

Genrerajoja rikkova Kimmo Pohjonen sai nimittäin juuri taiteilijaeläkkeen.

Kun musiikin syvään olemukseen perehtymätön tavan tallaaja miettii hanurimusiikkia, tulee siitä usein mieleen torin laidassa soitettu perushyvä kansanmusiikki – tai vanhat, koulussakin opetellut sodanaikaiset rallatukset, joiden vallankumouksellisuus on jo kauan sitten kadonnut cooliutensa vakavasti ottavien nuorten langettaman ivallisuuden alle.

Vuonna 1999 soolouraansa aloittanutta Pohjosta kuvailtiin jo 27 vuotta sitten yhdeksi ”uuden sukupolven merkittävimmistä [harmonikka]vaikuttajista” (Länsi-Savo 19.03.1999). Siitä lähtien häntä on kutsuttu muun muassa haitarivelhoksi, hanuristivirtuoosiksi, villiksi muusikoksi, suurmenestykseksi, haitarin Jimi Hendrixiksi ja harmonikkashamanistiksi – taiteilijaksi, joka kurottaa korkealle, mutta jota elämän rosoiset puolet eivät pelota. Joka otti perinteisen taidemusiikin, improvisoi, ryhtyi leikittelemään ja uudisti lopulta koko genren.

Löysin Pohjosen työn vasta tänä keväänä. On pakko myöntää, että se mullistaa – ainakin omasta näkökulmastani – haitarimusiikin edelleen.

Kyse ei ole ainoastaan Pohjosen tavasta improvisoida lavalla, sekoittaa harmonikkamusiikkiin kokeellisuutta tai tuoda maailmalta peräisin olevia vieraita sävelkulkuja kansanmusiikkimaisemaan.

Ehei – Pohjosen musiikki on jotakin muuta. On kuin hän olisi kerännyt koko elämän ihmeellisyyden talteen, eristänyt sen ainutlaatuisuuden eliksiiriksi, kaatanut sen lasipurkkiin ja tarjonnut lukijalle siitä syvän henkäyksen.

Tämä tunnelma välittyy esimerkiksi vuonna 2015 ilmestyneeltä levyltä Sensitive Skin. Pohjosen toinen levy, vuonna 2002 ilmestynyt Kluster onnistuu puolestaan olemaan intensiivinen, tummasävyinen ja tiheä kuitenkaan käymättä väsyttäväksi.

Uusien horisonttien etsiminen ja entiseen turhautuminen on Pohjoselle tyypillistä. Pohjosen soolouralla onkin ollut viime vuosina hiljaisempaa, ellei keikkailua lasketa – korona-aikana julkaistu Helsingin Sanomat (20.11.2020) tietääkin sanoa, että Pohjonen rakentaa uusia soittimia ja etsii uusia tapoja tuottaa ääntä.

Tampereelle Pohjonen aikoo ensi syksynä tuoda ilmastoteemoja sisältävän teoksen Hallowed Lungs – Pyhät keuhkot. Kimmo Pohjosen, Mikko Heleniuksen ja Tuomas Norvion yhteistyöstä muodostunut teos jatkaa esiintyjäkolmikon vuonna 2017 alkanutta yhteistyötä.

Marja Heinonen haastatteli Kimmo Pohjosta Kulttuuritoimitukseen.

3

Moni tuntee eksentrisistä parapsykologisista teorioistaan suosioon nousseen Rupert Sheldraken – brittiläisen biokemistin, joka on jo 1980-luvulta kehittänyt ja levittänyt erikoista teoriaansa morfisesta resonanssista.

Morfisella resonanssilla tarkoitetaan pseudotieteellistä teoriaa, jonka mukaan jokaisella lajilla maapallolla on eräänlainen biologinen, kollektiivinen muisti – yhteinen tietoisuus, jonka kautta viesti lajin aiemmasta kehityksestä kulkee seuraajalle.

Teorialla ei siis ole tieteellistä pohjaa.

Rupert Sheldraken poika Merlin (s. 1987) heijasteli isänsä kaikuja kirjoittamalla Näkymätön valtakunta -kirjassaan (suom. Ulla Lempinen; Gummerus, 2024; lue Mikko Saaren arvio täältä) muun muassa sienirihmastoista: siitä, miten ne kuljettavat viestejä haarasta toiseen bioluminesenssiaaltojen kautta. Siitä, miten sienirihmastoilla vaikuttaa olevan suunta ja tarkoitus, vaikka niillä ei ole perinteisesti tunnettuja aivoja tai inhimillistä tietoisuutta.

Julkisuudessa tunnettuja erikoisia Sheldrakeja on kolmaskin: Rupertin poika ja Merlinin pikkuveli Cosmo (s. 1989), muusikko.

Cosmo Sheldrake on jo vuodesta 2014 ladannut verkkoon musiikkia, jota ei voi tyydyttävästi kuvailla tai rajata mihinkään tiettyyn genreen.

Wikipediassa tuotantoa toki kuvaillaan termeillä ”baroque pop”, ”electronic”, ”folktronica” ja ”indie”. Se ei ole koko totuus: leijonanosuus Sheldraken musiikista muodostuu eläinten ja luonnon äänistä koostuvista kenttätallenteista sekä erikoisista, tajunnanvirtaisista lyriikoista.

Sheldrake itse on kuvaillut tuotantoaan ”kollaaseiksi”. Nimitys sopii: tuotanto on yhtä aikaa mahtipontista, lapsekasta ja surrealistisen epätodellista.

Sellaisenaan Sheldraken lauluääni on hiomaton, peräti hieman raastava.

Pehmeämpänä sisäänheittona Sheldrakejen maailmaan toimiikin vuonna 2020 aloitettu musiikillinen duoprojekti Don’t, joka muodostuu Cosmo Sheldraken lisäksi tämän puolisosta, keramiikkataiteilija Flora Wallacesta. Kaksikko on tähän mennessä julkaissut neljä kappaletta ja yhden EP:n.

Don’t -yhtyeen uusin kappale, heinäkuussa 2025 julkaistu Honey on My Moon on hunajan tavoin täyteläisenä virtaava, jopa eroottinen rakkauslaulu. Vuonna 2020 julkaistu single Did Don’t Do on hupsutteleva tutkimusmatka uteliaalle mielelle.

Sheldrakemainen filosofia näkyy erityisesti vuonna 2021 julkaistussa singlessä Echolocation, joka kutsuu kuulijan pohtimaan Thomas Nagelin vuonna 1974 esittämää retorista kysymystä kirjaimellisesti: ”Millaista on olla lepakko?”

Fragmentaariset sanoitukset eivät esitä suoria väitteitä vieraan eläimen kokemuksesta, vaan ilakoivat mahdollisuuksilla. Ihmeillä, jotka tapahtuvat toisessa tietoisuudessa.

Anni Kanniainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua