Cristina Gufén 99 kirjettä Kafkalle liikkuu ihmisenä olemisen ytimessä ja rajamailla, tietoisuuden ja tunteiden unenomaisessa maailmassa

Kuvat: Aviador

P. on keski-ikäinen espanjalainen nainen, työssäkäyvä, ”maakunnan kirjoittajakokelas, joka ei ole olemassa kenellekään”. Hän päättää kirjoittaa 99 kirjettä Franz Kafkalle. Miksi?

”Koska olen valinnut hänet keskustelukumppanikseni. Koska haluan hänet elävänä. Koska en erota selvästi elämän ja kuoleman välisiä rajoja, enkä haluakaan erottaa. Koska hän oli joku, jota M ihaili. Koska tiedän, että olemme molemmat samaa yhteistä sielua ja voimme ymmärtää toisiamme vaikka muut eivät tai vaikka he halveksivat meitä. Koska se laajentaa mieltäni ja avaa sille tilaa – olemattomuuden tilassa – kaikelle, mitä mieleeni tulee. Koska meitä kiinnostavat unet ja puhtaus. Koska se vaatii minulta äärimmäistä täydellisyyttä.”

Cristina Gufé (s. 1956) on Espanjan Galiciasta kotoisin oleva kirjailija, runoilija, toimittaja ja filosofian opettaja. 99 kirjettä Kafkalle (Aviador, 2026) on hänen ensimmäinen suomeksi käännetty teoksensa. Eikä tässä kaikki: Eija Grundströmin suomennos on ensimmäinen tästä teoksesta tehty vieraskielinen versio.

Kirjoittajan tausta on teoksessa vahvasti läsnä. Elämä, kuolema ja ihmisen rajat – ajattelun, kielen ja elämän asettamat – sekä aika, menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, kipu, kauneus ja rumuus. Teemat liikkuvat ihmisenä olemisen ytimessä ja rajamailla, tietoisuuden ja tunteiden unenomaisessa maailmassa. Ja rakkaus; mitä se on ja voisi olla, eläimellisestä vaistojenvaraisesta seksuaalisuudesta kahden sielun täydelliseen harmoniaan ja yhteensulautumiseen.

Hyppy tajunnanvirtaan

Gufén teksti näyttäytyy ensi vaiheessa puhtaalta tajunnanvirralta, pitkältä proosarunolta ja ahdistuneelta päiväkirjalta; niin, jopa omakohtaiselta sairaskertomukselta. Mutta ei, lukijan kannattaa antautua rohkeasti vapaaseen pudotukseen ja solahtaa Gufén tekstin pyörteisiin. Helppoa se ei ole, mutta sitähän ei ajattelu yleensäkään ole.

Ensimmäisen kirjeensä Kafkalle P. kirjoittaa sunnuntaina 6. huhtikuuta 2003 ja viimeisen sunnuntaina 3. lokakuuta 2004. Kirjeet ovat lyhyitä, parin sivun mittaisia; kirjeiden välit ovat epäsäännöllisiä, pari kirjettä viikossa, joskus harvemmin, joskus useammin.

Kirjoittaja tunnustaa Kafkalle palavan rakkautensa jo ensi kirjeessä. Hän kuvittelee, että ”naiset eivät ymmärtäneet sinua ja minä onnistuisin siinä, mihin he eivät pystyneet”.

”(Päiväkirjojesi) teksti tuntuu puhuttelevan minua. Ikään kuin Prahassa aamuöisin kirjoittaessasi olisit ajatellut minua.”

Molemmat rakastavat kirjallisuutta, molemmat janoavat kauneutta, mutta destruktiivisesti, siten, että sen saavuttamiseksi he olisivat valmiit uhraamaan kaiken. Tunteminen, tietoisuus äärimmäisyyksiin asti, läpi minuuden muurien ja kyky palata takaisin tuohon omaan vankilaan rytmittävät päiväkirjan sivuja.

Kafkan henkisen elämän morsian

P. elää yksinäistä elämää, jota varjostavat läheisten ihmisten, äidin ja miesystävä M:n kuolemat. Heidän kauttaan kuolema tarjoaa yhteyden myös Kafkaan. Äiti, M ja Kafka ovat samassa tuonpuoleisessa maailmassa, jossa P. kirjeillään pyrkii itsekin olemaan läsnä. Hän voi ajatuksissaan rakastaa Kafkaa kaikissa rakkauden ulottuvuuksissa, fyysistä kosketusta lukuun ottamatta. Ja hän on varma siitä, että maailman kaikista naisista hän olisi ollut Kafkan todellinen rakkaus, jos vain kohtalo olisi tarjonnut siihen mahdollisuuden. ”Ota minut, K, vaimoksi, joka tekee sinusta ihmisen.”

Kafkan nyttemmin suomeksikin julkaistut Päiväkirjat (suom. Pasi Turunen; Sammakko 2024; lue arvio) tarjoavat P.:lle eräänlaisen pallotteluseinän. Hän löytää niistä ajatuksia ja inspiraation lähteitä, joiden avulla kirjeisiin rakentuu hentoja vuoropuhelun elementtejä; tosin varsin yksipuolisia, suuri mestari kun enimmäkseen vaikenee. Sitä paitsi Kafkan Päiväkirjoista valitut otteet erottuvat tekstissä yllättävän selkokielisinä P.:n kipuilevaan tajunnanvirtaan verrattuna.

Seksuaalisuus on yksi kirjeiden läpitunkevia teemoja. P. etsii uutta miessuhdetta, mutta ei pidä onnistumisen mahdollisuuksia suurina. Kun mittapuuna on täydellinen rakkaus Franz Kafkaan, mikään maallinen ei riitä. Miehiä toki ilmaantuu P.:n elämään, kuviteltuja tai todellisia, sillä ei ole väliä, sillä kaikki mitä P. kertoo, tapahtuu, ja se tapahtuu P.:n ajatuksissa tai muistoissa. Pakkomielle työmatkojen bussikuski B:hen saattaa P.:n halujen ja intohimojen unenomaiseen maailmaan, jossa lihallisella rakkaudelle on rajansa. P. haluaisi päästä B:n sieluun, mutta ei pääse. ”Sinun kanssasi, K(afka), olen jo ollut.”

Kauneuden voimaton kaipuu

”Ilman sanoja monet todellisuudet jäisivät tunnistamatta, mykiksi…”

Gufén teksti kolkuttaa niitä tietoisuuden rajoja, joita ihmiselon konventiot meille wittgensteinilaisittain asettavat. P. liikkuu samankaltaisessa metafyysisessä maailmassa, jossa Kafka pystyy purkamaan havaintonsa, tunteensa ja fyysisetkin tuntemuksensa sanoiksi. Mitä syvemmälle tuohon maailmaan kirjoittaja lapionsa iskee, sitä painavammaksi kuorma kasvaa. Sanat, kirjoittaminen auttavat keventämään kuormaa ja näyttävät tietä vapauteen.

Elämän rajallisuus, tietoisuus siitä, että mahdollisuus nauttia kauneudesta ei ole mikään itsestäänselvyys, tuottaa P:lle jatkuvaa ahdistusta. Arjen musertava voima tukahduttaa ihmisen kasvin lailla tapahtuvan kurkottamisen kohti valoa ja rakkautta, joka kuitenkin on vain ”henkinen ja yksinäinen rakennelma, ja se valtaa sisimpämme kuin valoton valo, joka on harmaata pysyvyyttä, määrätietoista, kuolettavaa, joustamatonta, pahaa, armotonta”.

Cristina Gufé kirjoittaa väkevästi, värikkäästi, tarkasti, totuudellisesti, rosoisestikin. Ei siitä, miltä elämä näyttää vaan siitä, miltä se tuntuu. Havaintoa seuraa tunne, jota seuraa ajatus, joka pitää pystyä kirjoittamaan ulos. Sanat ja kieli asettavat omat rajansa tähän, mutta ne ovat murrettavissa. Tämän Gufé vahvasti todistaa. Eija Grundströmin suomennos välittää taiten Cristina Gufén ajatusmaailman ja tekstin vivahteikkaan täyteläisyyden ja rosoisuuden.

Tekninen miinus on annettava aivan liian monista lyöntivirheistä. Kirjaimelisesti.

* *

Lopuksi vielä lukuavain. P. paljastaa kirjeessä n:ro 98 syyn siihen, että kirjeitä lopulta kertyy juuri 99 kappaletta. Tuo luku on kolmen monikerta ja sisältää 33 kolmen ryhmää:

”Minä olisin nainen ja muut olisivat miehiä: M, K ja minä; tai B, K ja minä. M edustaisi älyä, muistin suloisuutta, perhettä; B, intohimon symboli; ja K, – se olet sinä – sinä olisit läsnä aistillisuuden, kirjallisuuden, kuvauksen kovuuden ja eksistentiaalisen esittämisen voimalla.”

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua