Antti Tiensuu, Piia Soikkeli ja Petra Ahola. Kuvat: Harri Hinkka
KOLUMNI | ”Pelottavimmiksi mielletään yleensä asiat, joita emme voi ymmärtää”, Maarit Saarelainen kirjoittaa nähtyään Komediateatterin Hildurin.
Ihmiset kaipaavat tarinoita, joissa on jännitystä, traumoja, salaisuuksia ja kauhua. Se saa hetkeksi ajattelemaan jotain muuta kuin omia murheita. Se toimii, varsinkin jos tunteita voi kokea turvallisesti kotisohvalla, elokuvissa tai teatterissa yhdessä jonkun kanssa.
Jännitysnäytelmissä ja leffoissa meitä katsojia valmistetaan valojen, musiikin ja ennustavien tapahtumien kautta siihen, että jotain pahaa tapahtuu. Kauhukertomukset nostavat sykettä, verenpainetta ja hengitystiheyttä.
Irtlantilainen psykologian lehtori Matthew Hudson on tutkinut, että yleisin tunne, jota kauhunäytelmät ja elokuvat herättelevät katsojassa, on jännitys. Se on sinällään positiivinen tunnereaktio. Vasta sen jälkeen tulevat pelko ja levottomuus. Pelottavimmiksi mielletään yleensä asiat, joita emme voi ymmärtää. Usein niihin liittyy mystiikkaa, magiaa ja yliluonnollisia asioita. Yleensä ne ovat jotakin sellaista, johon emme itse pysty vaikuttamaan.
Pelko ja kauhu eivät ole mikään nykyajan keksintö vaan ikiaikainen, meihin sisään rakennettu ja elämää ylläpitävä selviytymiskeino. Jo muinaisissa luolamaalauksista löytyy pelkoa herättäviä eläimiä ja olioita. Säikähdys ei järjestä piittaa, kun se tulee: valitsemme salamannopeasti ryhdymmekö taistelemaan vai pakenemmeko.
Sanotaan, että kaipaamme kutkuttavaa jännitystä. No, itse en sitä kaipaa. Tavallisessa arjessa ja omassa elämässä, sekä tämän hetken perusterveydenhuollossa, riittää jännitystä jo ihan kyllikseen.
Jännitys-, kauhu- ja murhatarinat eivät ole koskaan olleet lempigenreni, mutta hyvin kerrotuista tarinoista pidän.
Antti Tiensuu, Tuukka Huttunen, Petra Ahola. Kuva: Harri Hinkka
* *
Matka maailman laidalle
Tampereen Komediateatterin maaginen saaga Hildur on hyvä tarina. Siinä on tavoitettu Islannin luonto, sen arvaamattomuus, mystiset murhamysteerit ja päähenkilön sisälle jääneet traumat.
Satu Rasilan toimiva dramaturgia Satu Rämön kirjasta sekä Panu Raipian älykäs ohjaus on kuin legoista rakennettu talo. Alusta, johon tarina kiinnittyy, on vahva. Kaikki sen osaset loksahtavat toisiinsa saumattomasti osaksi jännittävää kertomusta.
Jussi Kamusen valot ja Antti Helinevan luomat äänimaisemat rytmittävät Hildurin kerrontaa liki hengittäen kiinni tarinassa. Oskari Löytösen kekseliäs lavastus ja Matti Pekkasen videokuvaus laventavat myrskyävän, tuulisen maailman ja maiseman lavan ulkopuolelle.
Esityksen roolitus osuu hyvin kohdalleen. Varsinkin Petra Aholan kokonaisuutta ja traumojaan voimallisesti kannattelevan Hildurin sekä sympaattisen, neulovan suomalaispoliisiharjoittelija Jakobia näyttelevän Antti Tiensuun kemiat käyvät yksiin ja yhteistyö soljuu. Vaikka tarina on synkkä, huumori kukoistaa pienissä kohtauksissa ja dialogeissa.
Islantilainen saaga imaisee mukaansa ja pitää pihdeissään, mutta uskalsin mennä kotiin Hildurin näytöksen jälkeen.
Lue Ritva Alpolan Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio näytelmästä täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Joensuun kaupunginteatterin Neiti Marple ja tuijottava katse saisi olla enemmän murhamysteeri ja vähemmän saippuaooppera
TEATTERI | Rachel Wagstaffin dramatisointi Agatha Christien teoksesta tuodaan nyt lavalle Iiris Rannion ohjaamana ja Joensuun kaupunginteatterin tulkitsemana.
Arttu Ratinen Lorcan ja Chydeniuksen tunnelmissa – Ikuinen uni Tampereen Teatterissa
TEATTERI | Näyttelijä Arttu Ratisen pienimuotoinen lauluilta sai ensi-iltansa Tampereen Teatterin uudella Lämpiönäyttämöllä.
Kun valta vaihtuu voimalla, röyhkein sika voittaa – arviossa Suomen Teatteriopiston Eläinten vallankumous
TEATTERI | Suomen Teatteriopiston jatkolinjan opiskelijat muuttavat orwellmaisen eläinten ja ihmisten maailman riemukkaaksi hurlumheiksi.
Suuria tunteita Bergmanin Sarabandessa Seinäjoella
TEATTERI | Seinäjoen kaupunginteatterin Elissa-näyttämöllä nähty Suomen-kantaesitys Ingmar Bergmanin näytelmästä tuntuu raskaana jossain rintalastan alla.