Saako Tove-elokuva sinut vapisemaan? Kuva: Sami Kuokkanen
KOLUMNI | Maan suurin sanomalehti äänestyttää lukijoitaan koskettavimmasta kotimaisesta 2000-luvun elokuvasta. Antti Selkokari kummastelee koskettavuuden kriteereitä, kun ne muistuttavat enemmän paniikkitilan kuin taideteoksen herättämien tuntemusten kuvausta.
”Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.”
Suomen ja Pohjoismaiden suurimpana itseään pitävässä päivälehdessä Helsingin Sanomissa on menossa lukijoille kohdistettu äänestys, jossa lehden lukijoita pyydetään valitsemaan 2000-luvun koskettavin suomalainen elokuva.
Syistä, joita en tiedä, lehti tahtoo nostaa esiin lukijoiden – tässä tapauksessa yleisön eli ns. kansan – koskettavimpina pitämiä elokuvia.
Arvelen, että kyse on 2000-luvun suuren populistisen aallon ilmentymästä. Populistisen siinä mielessä, että populismiin kuuluu kaikenlainen eliittinä ja snobeina pidettyjen asiantuntijoiden määrittelyvallan kyseenalaistaminen ja sen ottaminen ”kansan”, suuren yleisön tai lukijoiden käsiin.
Vaikka Helsingin Sanomat ei yhdessäkään jutussaan ole erityisesti asettanut asiantuntijuutta kyseenalaiseksi, niin juuri tällä äänestyksellä se sen tekee, koska se pitää voimallisesti esillä sitä, että lukijat valitsevat äänestyksen ehdokkaat, joista lukijat äänestävät.
* *
Vasta jutun nettiversiossa näyttäisi olevan tilaa hiukan eriytyneempään perusteluun. Tosin siinä ”koskettavuus” yhdistetään niinkin yleisluontoisiin kriteereihin kuin ymmärryksen lisäämiseen maailmasta ja elokuvan katsomisajankohdan yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Aivan kuin jutussa ei luotettaisikaan valintaperusteeksi otetun koskettavuuden kantavuuteen, joten sitä yritetään pönkittää katsomiskokemuksen yleisellä kuvailulla. ”Ymmärryksen lisääminen maailmasta” kuulostaa lähinnä journalismin alkeiskurssien määrittelyltä median tehtävistä, eikä niinkään puheelta taiteesta.
* *
Miksi Helsingin Sanomat nosti juuri koskettavuuden tärkeimmäksi kriteeriksi, sitäkään en tiedä. Jussi Lehmusvesi artikuloi jutussaan (HS, 29.5.2022)
Helsingin Sanomat artikuloi hieman pidemmälle koskettavuuden määritelmää, mitä ja millaista sen oletetaan olevan. Jutussa korostetaan tunteiden ja fyysisten reaktioiden osuutta: ”Koskettavimmat elokuvat ovat monesti tuoneet myös lohtua.”
”Todella koskettavan elokuvan jälkeen olo ei ole ennallaan. Jonkun iho voi olla kananlihalla vielä kadullakin. Toinen vapisee. Kolmas räpyttelee märkiä silmiään yhdessä muun yleisön kanssa.”
Kuvaus kuulostaa lähinnä päällekarkauksen uhrin selostukselta tilastaan, eikä taideteoksen kokemisen kuvailulta.
Koskettavuuden ensisijaisiksi tunnusmerkeiksi nousevat tässä jonkinasteisen paniikkitilan tuntemukset. Tunteiden, tuntemusten ja tunnelmien korostamista ovat tällä vuosituhannella pitäneet esillä populistit niin vasemmalta kuin oikealta. Kauneudesta ja älystä ei ole kiinnostunut kukaan.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Suomen historia kivikaudelta Agricolaan (ja muuta proosaa)
KOLUMNI | Olivatko saame ja suomi alueemme ensimmäiset kielet? Mitä kieliä täällä on puhuttu? Mitä ”suomen kieli” tarkoittaa, Pekka Henttonen kysyy.
Sota, rauha ja manga
ESSEE | Topi Lepojärvi kirjoittaa kahdesta mangasarjasta ja pohtii, mitä kuka tahansa lukija voi niistä löytää sekä rauhattoman maailmanpolitiikan että oman arjen eettisten valintojen keskellä.
Demarien kannattajia ei kiinnostanut riittävästi – Itäsuomalaisen loppu on paha isku journalismille ja itäiselle Suomelle
KOLUMNI | Itäsuomalaisen kuolema on menetys, johon suomalaisella journalismilla ja Itä-Suomella ei olisi varaa, kirjoittaa Pasi Huttunen kolumnissaan.
Miksi lukea Sotamarsalkka Montgomeryn muistelmat nykyään?
ESSEE | Vaikka muistelmat ajoittuvat miltei 70 vuoden taakse ja glorifioivat brittiläistä sotahistoriaa, tekstin henkilökohtainen analyysi ja inhimillinen näkökulma ovat yhä ajankohtaisia.