Kuva: Joonas Brandt
LEVYT | HIMistä tuttu Ville Valo loihtii goottirockin ja 1980-lukuisten syntetisaattorineonvalojen yhdistelmästä toimivan nipun haikeansuloista musiikkia.
”Ville Valo haluaa kuulijan seuraavan häntä pimeälle puolelle.”
Ville Valo haluaa kuulijan seuraavan häntä pimeälle puolelle. ”Kill the light” ja ”run away from the sun to me”, Valo laulaa itse säveltämänsä, soittamansa ja äänittämänsä soololevyn Neon Noirin (Heartagram, 2023) kahdella ensimmäisellä kappaleella.
Levyn nimi kuvaa osuvasti goottilaisen ja modernin rappioromantiikan sulavaa kohtaamista, joita sävyttää emoyhtye HIMin tapaan pehmeiden ja haikeiden sävyjen kohtaaminen jykevien hevi-iskujen kanssa. Tummasyistä siirappia ja goottirockin kaaria värittävät myös 1980-lukuisen syntetisaattoripopin neonsävyt. Love Metalin kansikuvapoika ei soolollaan liiku varsinaisesti metallin parissa, muttei ole kovin kauas livennyt sen lämpimänkatkerasta sylistä.
Valo antoi maistiaisia tulevasta jo vuonna 2020 kolmen biisin EP-julkaisulla Gothica Fennica vol. 1, jonka kaikki kolme kappaletta sisältyvät myös Neon Noirille. Sen jälkeen yksittäisiä sinkkubiisejä on kuultu toinen mokoma, joten debyyttialbumin linja ja sävyt eivät tule yllätyksenä. On toinen kysymys, kuinka hyvin levyn ennen kuulematon puolikas pysyy julkaistun materiaalin tasolla? Ei ihan riittävän hyvin, mikä näkyy väkisinkin albumin kokonaisarvosanassa.
Rokkibiiseillä alkavan ja rauhallisempiin tunnelmiin loppua kohden kääntyvän levyn aloittaa kelpo rockraita Echolocate Your Love, jossa kirskuvat syntetisaattorimatot kohtaavat katedraalinkorkuiset sävyt, jykevät iskut ja Valon tavaramerkiksi muodostuneen pohdiskelevan tunnelmallisen laulun.
Run Away from the Sun on muutamassa vuodessa kasvattanut pisteitään haikean kauniina voimaballadina tarttuvine kertoineen. Levyn nimibiisi Neon Noir on ennen kuulemattomista kappaleista ensimmäinen levyllä soiva ja ihan hyvä, vaikka se viimeinen koukku tai mieleenpainuva kertosäe siitä uupuu.
Haikea Loveletting ansaitsi sinkkuroolinsa heleyden ja jykevyyden toimivalla yhdistelmällä. Valon haaveellinen kuiskailu kasvaa isompiin kaariin. Koleilla kosketinsävyillä loistava The Foreverlost on samoin ennakkoon julkaistuista raidoista asian ytimessä, onnistuen yhdistelemään Valon haikeaa väräjävyyttä kipakkaan potkuun ja isoihin kaariin. Murean hevi lopetus miellyttää vanhaa HIMin ystävää.
Sitten jälleen uutta. Baby Lacrimarium ei perinteikkäästä kerroksittaisesta kasvatuksestaan eikä stemmoistaan huolimatta onnistu kasvamaan ihan ok -tason yläpuolelle. Salute the Sanquine vakuutti jo kolmen vuoden takaisella EP:llä ehkä lähimpänä HIMin metallista goottirockia soivana tummana haaveiluna. Tarttuva kerto, menevä raskas poljento ja isot kaaret toimivat hyvin myös albumilla. Sähköisellä pulssilla sykkivä päätös sopii hyvin tumman jykevyyden vastapainoksi.
In Trenodian hiukan valoisampi usvamaalailu ennakoi levyn keskiarvoa hieman kevyempää jyrää. Pilvien seasta esiin leimahtavat hevikitarasirkkelit luovat uhkaa, jolle ei kuitenkaan antauduta, vaan pitäydytään lempeästi heijaavassa pumpulissa. Viipyillen käynnistyvä Heartful of Ghosts kaipaisi kunnon lentoonlähtöä tai enemmän juonenkäänteitä. Kolmen minuutin kohdalla hevikitaratiristyksen jälkeen noustaan isompaan, mutta kliimaksi jää uupumaan.
Saturnine Saturnalia toimi EP:n tarjoamista maistiaisista parhaiten ja sen haikean pohdiskelevan laahaavuuden ja esiin jyrähtävän raskauden yhdistelmä soi edelleen komeasti. Sävellys kasvaa hienosti ja matkalla tapahtuu järkeviä, kappaletta ja sen tunnelmaa palvelevia asioita. Sen jälkeen kahden ja puolen minuutin instrumentaaliraita Zener Solitaire näyttäytyy lähinnä humisevana välisoittona ennen lähes kahdeksanminuuttista päätösraitaa Vertigo Eyesia, jonka pituus viestii vallankin Saturnaliaan verrattuna enemmän muniinpuhaltelusta kuin juonellisesta teoksesta.
Koleahuuruinen syntetisaattorisyke toimii kyllä Valon haikeassa goottirockuniversumissa, mikäli biisissä on imua ja rakenteet palvelevat kokonaisuutta. Usvainen fiilistely ilman koukkuja ei sen sijaan ole kovin kiinnostavaa. Onneksi Neon Noir pitää sisällään enemmän ensin mainittua. Samalla se lyö pätevän pohjan laulajan soolouralle.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Särömaalailua reippaan kepeästi tähtitaivaan alla – arviossa Taikayö Camping
LEVYT | Suomenkielistä indiepoppia soittava helsinkiläisyhtye luottaa kolmen kitaran särön ja heleämmän puolen yhteistyöhön.
Kohtalokasta jyrää kuulaissa maisemissa – arviossa Minkin debyytti Nyt oon zen
LEVYT | Viisihenkinen Minkki-yhtye on löytänyt jo debyytillään rupisen jyrän ja tumman melodisuuden välisen tasapainon.
Raastepöytä on katettu ja kattilat täynnä puuroa – arviossa Jari Raasteen debyyttialbumi Fresh!
LEVYT | Petri Alangon johtama soulyhtye Jari Raaste heruttaa juurevasti juuri sopivan karvaisella otteella sekä torvilla ja taustalauluilla marinoiden.
Kari Ikosen trion musiikillinen matka vieraisiin kulttuureihin – arviossa Wishamaliin albumi Al-Barh
LEVYT | Wishamalii sekoittaa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan etnosoundiin ripaukselliseen länsimusiikkia.
