Peacemaker rakastaa Hanoi Rocksia. Kuva: HBO Max

1

”Rakastan rauhaa kaikesta sydämestäni, enkä välitä siitä kuinka monta miestä, naista ja lasta joudun tappamaan saavuttaakseni sen.”

Alkuperäisissä DC:n sarjakuvissa Peacemaker oli vaihtopenkille jäänyt supersankari, entinen YK-diplomaatti, joka ryhtyi omin toimin rökittämään maailmanrauhan esteenä olevia pahiksia. Päässään hänellä oli kypärä, jonka kautta häntä auttoivat pahisten tappamat uhrit.

Kaikkea kummallista ja pöhköä rakastava James Gunn (Guardians of the Galaxy 1 & 2) loi hahmosta oman versionsa viimevuotiseen The Suicide Squad -elokuvaan ja on nyt tehnyt yhdysvaltalaista ulkopolitiikkaa laveasti satirisoivasta hahmosta kokonaisen tv-sarjan. Siinä hänen ympärilleen rakennetaan oma salainen iskuryhmä, jonka tehtävänä on tappaa amerikkalaiseen politiikkaan soluttautuneita avaruusolioita.

Juoni on kuitenkin Gunnin kirjoittamassa ja valtaosin ohjaamassa sarjassa toissijainen, sillä suurimman osan ajasta sarja omistaa kirjavan henkilökaartinsa kerrassaan törkeälle ja riemastuttavalle sanailulle. John Cenan riemastuttavasti esittämä Peacemaker paljastuu natsi-isän pilalle kasvattamaksi, pohjimmiltaan hyväntahtoiseksi hemmoksi, joka ei vain tunne eikä ymmärrä modernin maailman tapoja. Hänen paras kaverinsa Vigilante on taas aito psykopaatti, toisten tunteita ymmärtämätön murhanhimoinen nörtti, joka joutuessaan vankilaan pistää huvikseen heti pystyyn uusnatseille keskustelupiirin kaikesta hyvästä mitä mustat ovat amerikkalaiseen kulttuuriin tuoneet.

Sarjan musiikki on pelkästään hiusmetallia, ja koska Suomi on hiuslakatun pitkätukkaisen typeryyden luvattuja maita, soundtrackin eturivissä ovat Hanoi Rocks, Reckless Love ja Santa Cruz. Kohtaus, jossa Peacemaker yrittää paeta poliisien piirittämästä kerrostalosta varjellen omaa henkeään enemmän varastamaansa säkillistä mm. Cinderellan ja Skid Row’n vinyylilevyjä on koomista täydellisyyttä. Kaiken kruunaavat tv-historian parhaisiin kuuluvat alkutekstit, joita ei koskaan voi hypätä yli.

Kaikkien rivouksien ja verisplatterin alla Gunn osoittaa merkillistä lämpöä tolkuttomia hahmojaan kohtaan, ja niinpä Peacemaker on vuoden 2022 hauskinta katsottavaa. Sarjan jokaisesta jaksosta huokuu tekijöiden ilahtunut epäusko siitä, että heidän on annettu todellakin tehdä jotakin näin posketonta.

Peacemaker HBO Max -palvelussa.

2

New Order on tehnyt monta levyllistä suorastaan sinfonista elektronista poppia, mutta omasta musiikistaan Manchesterin miehet ja yksi nainen eivät ole koskaan juuri osanneet tai halunneet puhua. Laulaja-kitaristi Bernard Sumnerin ja basisti Peter Hookin omaelämäkerrat keskittyivät nekin enemmän riitaisan kaksikon välien selvittelyyn ja päihdetoilailujen kuvaamiseen.

Siksi rumpali-kosketinsoittaja Stephen Morrisin muistelmakirjat Record Play Pause ja Fast Forward tervetulleesti avaavat myrtyneestä vaitonaisuudestaan tunnetun yhtyeen musiikin tekoprosesseja samalla kun ne maalaavat kirjoittajasta itsestään sympaattista kuvaa itseironisena nörttinä, jolla on aina ollut vaikeuksia päästä ovimiesten ohi bändin omille keikoille. Kahdessa kirjassa tulee viihdyttävästi ja informatiivisesti kerrattu Joy Divisionin ja New Orderin historia aina Peter Hookin eroon bändistä vuonna 2007.

3

Stephen Morrisin muistelmat yllyttivät kaivamaan hyllystä esiin myös The Other Twon kaksi levyä, jotka hän teki yhdessä vaimonsa, myös New Orderiin kuuluvan kosketinsoittajan Gillian Gilbertin kanssa.

The Other Two And You (1993) ja Super Highways (1999) jäivät ilmestyessään kovin vähälle huomiolle, eikä ihme, sillä ujon ja syrjäänvetäytyvän kaksikon sivubändissä on kieltämättä hieman harrasteprojektin makua. Matalista panoksista huolimatta molemmilla albumeilla on kosolti hurmaavaa elektropoppia, ja ne osoittavat myös Gilbertin olevan koko New Order -pesueen paras (lue: laulutaitoisin) vokalisti. Niitä hiljaisia kannattaa aina kuunnella tarkimmin.

4

Jos haluaa antaa bändilleen vaikeasti googlattavan nimen, audiobooks (pienellä alkukirjaimella vielä) on sellaisesta hyvä esimerkki. Elektronisessa musiikissa eksentrinen setä ja pirskahteleva nuori nainen ovat aina toimiva kaksikko, ja sellaisen todella muodostavat 1980-luvulta alkaen vaikka ketä tuottanut studiovelho David Wrench ja enemmän performanssitaiteilijaa kuin laulajaa muistuttava Evangeline Ling.

Audiobooksin kaksi albumia Now! (in a minute) (2018) ja Astro Tough (2021) ovat täynnä konemusiikin säestämiä pienoisnovelleja, jotka Ling suurimmaksi osaksi puhuu kuulijalle tavalla, joka saa hänet kuulostamaan Mark E. Smithin ja Björkin tyttäreltä. Aivan kaikki ei toimi, ja audiobooks osaa myös ärsyttää, tahallaan tai tahtomattaan, mutta parhaimmillaan duo on valloittava.

5

Marjo Niemen romaanin Kuuleminen (Teos, 2021) päähenkilö on Titta Kansa, keski-ikäinen mainostoimiston työntekijä, joka jonkinlaisen hermoromahduksen seurauksena sulkeutuu kaappiin ja alkaa pommittaa sieltä kirjeillä muun muassa avopuolisoaan, isäänsä, ystäväänsä, igumeenia ja terapeuttiaan. Titta Kansa on selvästi koomisen romaanin päähenkilön nimi monissa eri merkityksissään, ja Kuuleminen onkin selvästi koominen romaani, mutta kuten niin monet parhaat lajinsa edustajat, sen komiikka syntyy hädästä.

Titta on kirjeissään kohtuuton, paisutteleva ja melodramaattinen; hänen puheensa muistuttaa standup-rutiinia jo ennen kahdeksatta ja viimeistä kirjettä, joka onkin kirjaimellisesti standup-rutiini.

Jotta romaani ei jäisi liian yksiääniseksi, marginaalin oikeasta laidasta puskee väliin toisella fontilla erilaisten todellisuuksien välihuomautuksia Kansan kirjeisiin tavalla, joka muistuttaa miten vieraalta lineaarinen teksti tällä kalenterinlehdellä usein näyttää. Titta haluaa ennen kaikkea tulla kuulluksi, mutta kuten hän itse alussa sanoo, se ei välttämättä johda mihinkään, aivan kuten esimerkiksi alueen asukkaiden kuuleminen uutta ympäristöratkaisua suunnitellessa ei muuta mitään.

Samuli Knuuti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua