Pissa lirahtaa hattuun – Ville Rannan Kuinka valloitin Ranskan kertoo sarjakuvataiteilijan unelmista

WSOY / Antti Nylén

Ville Ranta on saavuttanut sarjakuvataiteellaan niin paljon kuin Suomessa vain voi sarjakuvalla saavuttaa. Hänet on palkittu Suomen sarjakuvaseuran Puupää-hatulla vuonna 2009, hän sai Sarjakuva-Finlandian teoksesta Kyllä eikä ei vuonna 2014 ja Suomi-palkinnon samana vuonna.

Hän on myös saanut Ranskan kansallisen ansioritarikunnan ritarimerkin vuonna 2017. Mutta nekään eivät tunnu miltään, kun unelmat ovat liian suuria.

Siitäkin huolimatta, että Kuinka valloitin Ranskan -teoksen (WSOY, 2021) päähenkilö Ville Ranta on eri henkilö kuin sen tekijä Ville Ranta ja sivuhenkilöiden sekä kustantamojen nimet on muutettu, kyse on enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisesta tilityksestä taiteilijan Ranskan-matkoista.

Ranta tapaa kustantajia yksi toisensa jälkeen, käy kosteilla lounailla ja nauttii, kun kustantajat valuttavat kermaa hänen korviinsa. Nuoren taiteilijan jalat eivät pysy maassa. Hänestä tulee omahyväinen ja itsekeskeinen, ja mitä enemmän hän juo, sitä itsekeskeisempi hänestä tulee. Antaa mennä, joihan se Saarikoskikin, ja Saarikoski oli nero.

Ei kukaan neroksi synny vaan sellaiseksi pitää itsensä nostaa. Kuva: Petri Hänninen

Teoksessa Rannan suuri unelma on päästä ison ranskalaisen sarjakuvakustantamon kirjailijaksi, ansaita rahaa sekä saavuttaa mainetta ja ihailua. Paitsi että Ranta on jo tehnyt senkin, kun hän piirsi Lewis Trondheimin käsikirjoittaman Célébritiz-sarjakuvateoksen Dargaud-kustantamolle (suomeksi Julkimot, WSO, 2006). Mutta Ranta haluaa päästä isolle kustantamolle omilla avuillaan, hänen itsensä käsikirjoittamalla ja piirtämällä teoksella ilman minkäänlaisia kaupallisia myönnytyksiä.

Ranskassa Ranta törmää kulttuurieroihin. Ranskalaiset tykkäävät kehua, ja jos pienikin asia antaa syyn juhlia, sitä juhlitaan. Puhutaan paljon, kehutaan paljon, luvataan paljon. Suurista puheista huolimatta unelma isosta kustantamosta jää toteutumatta, ja pienkustantamo on, pff, se on vain pieni.

Rantaa ei ainakaan voi syyttää kunnianhimottomuudesta, eikä ihme jos jutut välistä menevät vähän överiksi. Jos nuorena pääsee Ranskan, ja koko Euroopan, myydyimmän ja luetuimman sarjakuvataiteilijan aisapariksi, ja rahaa, viinaa ja faneja tuppaa ovista ja ikkunoista, on aika tylsää saapua kotiin tiskaamaan ja vaihtamaan vaippoja. Kaikkine häpeilemättömine tunnustuksineen teos on eräänlainen itsekeskeisyyden katumusharjoitus.

Elo pienkustantajan kanssa ei tyydytä taiteilijaa. Kuva: Petri Hänninen

Kuinka valloitin Ranskan on vaikuttava ja mieleenpainuva sarjakuvaromaani, joka jää pitkäksi aikaa mieleen pyörimään. Ranta on aina ollut hyvä herättämään tunteita. Itseironisen pollean otsikon takaa paljastuu traaginen tarina täyttymättömistä haaveista, sillä eikö kaikista tarinoista surullisin ole se, että unelmat jäävät toteutumatta ja elämän tarkoitus saavuttamatta. Tragedia ei ole se, ettei Ranta saavuta suurta unelmaansa Ranskan ylistetyimpänä sarjakuvantekijänä, vaan se, että hän on alun perinkin asettanut riman niin korkealle.

Ranta saa kuitenkin olla tyytyväinen, sillä hän saa tehdä haluamanlaistaan, korkealaatuista taidetta ja saa siitä kunnianosoituksia sekä rahaa. Harva taiteilija saa. Eikä Ranskan valloittaminenkaan ole vielä mahdottomuus.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua