The Strokesin ja tuottaja Rick Rubinin ratkaisut hämmentävät epätasaisella Reality Awaits -albumilla

The Strokes. Kuva: Sony Music Entertainment

Etukäteishälinä The Strokesin uusien kappaleiden autotunesta vaikutti siltä väsyneeltä AC/DC- ja Metallica -vaiheeseen jämähtäneiden ”festivaalit voisivat ottaa sanan rock pois nimestään ”-ulinalta, jonka osaa jättää omaan arvoonsa, eli jonnekin anemian tasolle, kunnes kuuli ensimmäiset singlet.

Going Shopping oli vielä harmittomasti kulkeva rallatus, jonka pystyi kuvittelemaan albumille hyvää tuulta tuomaan, mutta Falling Out of Love hämmensi; laiskan, ei mihinkään tunnesopukkaan osuvan kevytdraamailun voisi pelastaa henkilökohtaisella kerronnalla, mutta överiksi mennyt äänenkäsittely vesitti sen pienen mahdollisuuden.

* *

Edellisellä The New Abnormal -albumilla, jolla yhtye löysi ja uudisti itsensä riemukkaasti, monet riviraidat nousivat ennakkobiisien ohi, joten pelko ei ehtinyt kasvaa kovin suureksi. Kun Psycho Shit -aloitus pääsee löysään vauhtiinsa, suusta livahtaa ”mitä hittoa, Rick Rubin!” -huudahdus. Tämähän on vielä pahempaa.

Tuottaja on saanut parhaan mahdollisen irti monista räpin klassikkoartisteista, Johnny Cashistä ja rockin puolella esimerkiksi Red Hot Chili Peppersistä, Metallicasta ja The Strokesistakin The New Abnormalilla, mutta nyt on vaikea ymmärtää, millaisen ideointiriihen tuloksena yhtye ja luovuutta inspiroivana tuottajana pidetty Rubin ovat päättäneet jättää albumille osia, jotka kuulostavat sammahtamispisteessä jammailevalta Red Hot Chili Peppersiltä.

Mielikuvitusta hieman pinnistämällä voi kaiken ohjelmoinnin takaa kuulla Julian Casablancasin laulavan Psycho Shitin lopun ihan ponnekkaasti, mutta on epäreilua antaa näin kokeneelle tekijäporukalle sellaisia armopaloja.

Kuva: RCA Records

* *

Dine N’Dash, albumin kirkkain helmi, sen sijaan näyttää ensisekunneillaan, millaisen grooven ja samalla herkän tunnelman The Strokes saa parhaimmillaan luotua. Soundit ovat viimeisen päälle tarkkoja mutta orgaanisia, vokaalit pidetään riittävän luonnollisina ja melodia hykerryttää. Kun sen perään Lonely in the Future rokkaa niin rennon dynaamisesti kuin tämän päivän The Strokes vain voi tehdä, ajattelee jo selvinneensä pahimmasta. Ja niin lähes tapahtuukin.

Is This It -debyytin rosoisen coolia ilotulitusta tai Room on Firen räjähtävyyttä on turha enää odotella, mutta osana levykokonaisuuttakin laahaavan Falling out of Loven jälkeen Going to Babble On todistaa, että indiediskoihin mahdutaan myös uudella materiaalilla.

Loppupuolella yhtye esittelee itsestään vielä uusia puolia, kun se ensin pysähtyy onnistuneesti rakkauden pelosta kertovalla Liar’s Remorse -balladilla ja on The Fruits of Conquestilla funkimpi kuin koskaan.

* *

Epätasainen ja 42-minuuttiseksi yllättävän pitkältä tuntuva Reality Awaits (RCA, 2026) jättää livesetteihin muutamia herkkupaloja ja voisi kelvollisella päätöksellä jättää hyvälle tuulelle, mutta nyt spontaani naurahdus ei ole ihailua vaan tyrmistystä.

Tyrants of the Mellow Moon -päätöskappale voisi olla kaunis ja kevyt laskeutuminen ilman jo lähes unohduksiin päässyttä, häiritsevää vokaaliäänenkäsittelyä ja käsittämätöntä c-osaansa, joka saa epäuskoiseksi, ovatko alun ja lopun karmeudet jotain sisäpiiri-ironiaa tai ihmeellisiä arviointivirheitä.

Pietari Raekallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua