Hallelujaa! Liekitettyä poskipartaa! The Flaming Sideburnsin Hallelujah Rock’n’Rollah sai uudelleenjulkaisun

Kuva: Svart Records

The Flaming Sideburns -yhtye oli vuosituhannen vaihteessa jo huomattu. Keikkailua ja single- sekä live-julkaisuja oli takana mutta suurin suosio kuitenkin vasta edessä. Sitten ryhmältä julkaistiin ensimmäinen studioalbumi. Typerällä nimellään huomiota huutanut Hallelujah Rock’n’Rollah (2001) sai sitä kuitenkin – mikä tärkeintä – eritoten musiikillaan. Levy niin sanotusti iski. Saattoi välittömästi arvioida, että käsillä oli klassikkoainesta.

Nyt 25 vuotta myöhemmin voi havaita olleensa oikeassa. Pitkäsoitosta on julkaistu päivitetty laitos. Version on uudelleenmasteroinut levyn aikoinaan tuottanut Jürgen Hendlmeier.

The Flaming Sideburnsiä on aseteltu aikanaan suosittuihin ”action rockin” ja ”garage punkin” kehyksiin. Hendlmeierkin muistelee uuden julkaisun liitteessä, miten Hallelujah Rock’n’Rollah erottui tuoreeltaan. Hän ei liioittele. Levyllä kuuluu ryhmän omanlainen näkemys, jossa on vaikutteita useammastakin alalajista rock’n’rollin historian varrelta – ja The Flaming Sideburnsin kyllä huomasi toinen toistaan tasapäisempien pumppujen joukossa.

Ihmiskunnan innovoimien musiikkigenrenimien joukossa typerimpien top-3:een sijoittuvan ”action rockin” voisi unohtaa. Se ei kerro mitään. Niin sanottu autotallirokki on aavistuksen osuvampi populaarimusiikin lajityypin nimitys, ja sellaiseksi kutsuttua genreä The Flaming Sideburnisin musiikissa kuuluu. Kuuluu sellaisia kuin MC5 tai The Stooges. Kuuluu muutakin. Kuuluu vahvoja kaikuja rock’n’rollin historiasta, etenkin 1950-, 1960- ja vielä 1970-luvunkin perinteestä ja paljon pohjoisamerikkalaista.

* *

The Flaming Sideburns on perinteisesti tunnettu kovana ja kovaäänisenä live-yhtyeenä. Ensimmäisenä studioalbumina Hallelujah Rock’n’Rollah esitteli siitä hieman siistimmän – ihan pikkuisen ”tuotetun” – version. Uudelleenmasteroitu laitos on alkuperäiseen julkaisuun verrattuna tavallaan vielä puolikas askel samaan suuntaan, vaikka lp:n kansitarrassa mainostetaankin levyn olevan nyt aiempaa äänekkäämpi. Tosin Hendlmeierin mukaan jo levyä alun perin tehtäessä siitä pyrittiin saamaan mahdollisimman kovaääninen. ”We aimed for twelve instead of eleven”, hän tiivistää Spinal Tap -elokuvaan viitaten.

Nyt tätä on pyrirtty korjaamaan. Ensimmäinen vaikutelma onkin, että levy kuulostaa aiempaan muistikuvaan verrattuna varsin erilaiselta: onko levy nyt osittain äänitettykin uudestaan? – Ei sentään.

Räimettä toki piisaa. Se tulee selväksi jo komealla kitarasoololla aateloidun avauskappaleen Loose My Soulin raisussa rokkenrollissa. Pörisee kyllä. Samalla tuntuu, että uudelleenmasterointi olisi tuonut saundiin hieman tukevuutta ja selkeyttä, joka kuuluisi erityisesti kitaroiden erottuvuudessa. Se ei ole huono asia. Juuri kitarat ovat muutenkin aina olleet The Flaming Sideburnsin ydintä, nyt niistä saa enemmän irti. Ajatus vahvistuu seuraavan Up in Flames -siivun komeaa, tarttuvaa riffittelyä kuunnellessa.

Useimmilla levyn kappaleilla kitarointia voi kuvailla sellaisilla adjektiiveilla kuin pörisevä, ärhäkkä, rujo, rupinen tai repivä. Kuulostavat siis juuri sellaiselta kuin pitääkin. Ei pitkäsoittoa uudelleenmasteroinnilla pilattu ole.

Esimerkiksi Flowers-kappaleessa on erittäin toimivat, rikkaat kitarasovitukset, ja raita on oiva esimerkki siitä, miten ne tuntuvat erottuvan nyt paremmin kuin levyn alkuperäisellä julkaisulla. Tarttuvalla siivulla voi kuulla tuttuja elementtejä esimerkiksi The Rolling Stonesin musiikista, tai ripauksen Bolania. Flowers erottuu levyn popeimpana ja pehmeimpänä numerona, sellaisena se onkin jonkinlainen helppo sisäänheittotuote yhtyen rupiseen räimeeseen vihkiytymättömille. Kappaleen video pyörikin aikoinaan melko taajaan televisiossa.

Nopeatempoisemman ja tummempisävyisen World Domination -raidan ärhäkkä, simppeli kitarasahaus korostuu Flowersin perään sijoitettuna, ja tunnelma näyttäytyy suorastaan uhkaavana. Yhtä lailla korostuu Sweet Sound of L*U*V, jolla ilahduttavat muun muassa miellyhtymät Jimi Hendrixiin sekä Marjo Leinosen upea, hienosti kappaletta värittävä laulu.

Levyn raidat onkin järjestetty juuri sopivalla tavalla. Vaikka niin sanottua vaaran tuntua onkin, kuuntelijaa ei missään vaiheessa tyystin tukehduteta.

* *

B-puolen aloittaa rupista, simppeliä kitarariffittelyä tarjoava rokki Street Survivor. Sitten rauhoitutaan kuitenkin leppoisampaan, aavistuksen melankoliseen tunnelmointiin. Stripped Down on yksi levyn hienoimpia kappaleita, melodisempi pala, joka jää sitkeästi soimaan päässä. Raidalla kuullaan upea kitarasoolo, vähän therollingstonesia, kevyempää ameriikanrokkia ja pikkuisen bolania. Kun kappale tuo mielleyhtymiä Hanoi Rocksiin, niitä ei varsinaisesti heikennä fraasi ”lost in the city” sanoituksissa. Se hymyilyttää. (Hanoi Rocksin ensimmäisellä pitkäsoittolevyllä on sen niminen kappale.)

Vastaavanlaista voi huomata sanoituksista muuallakin. Yhteydet rock’n’rollin perinteeseen eivät siis ole yksinomaan musiikillisia, ja perinteeseenhän toki kuuluu kumartelut heille, jotka sen ansaitsevat.

Seuraavalla raidalla Lonesome Rain alleviivataan ”gimme shelter, little stranger”. The Rolling Stonesilla on tietysti Gimme Shelter -klassikkokappale, ja The Stoogesin Gimme Danger -palalla lauletaan ”gimme danger, little stranger”. Ensin mainitun Some Girls -lauluun viitataan Flowersissa, ja niin edelleen. Lonesome Rain on hieman tummasävyinen tunnelmapala, jossa komppi jyskyttää kuin höyryveturi. Kappale erottuu yhtenä levyn parhaista.

Niin tekee myös bassointrolla käynnistyvä Spanish Blood. On raisua rokkenrollin räimettä repivin kitaroin. Sanoituksissa ei kuulemma kerrota seksistä vaan alkoholista. Rockmusiikin historiaa aavistuksenkin verran tunteva saattaa arvioida, että niistä voi löytää viittauksia molempiin, semminkin kun tietää yhtyeen pitävän perinteitä arvossa.

* *

The Flaming Sideburns soittaa musiikkia, joka ei varsinaisesti vanhene. Sen elementit on niin sanotusti koeponnistettu rock’n’rollin vuosikymmenten mittaan lukemattomia kertoja. Kyse on yksinkertaisesti raisusta kitararockista näkemyksellisen perinnetietoisesti toteutettuna.

Hallelujah Rock’n’Rollah’lla soittaa The Flaming Sideburnsin ”klassinen kokoonpano” Eduardo Martinez (laulu), Jeffrey Lee Burns ja Ski Williamson (kitarat), The Punisher (basso) sekä Jay Burnside (rummut). Vaikka tässä on nyt tullut kirjoitettua paljon juuri kuusikielisistä, täytyy korostaa, että koko yhtye hoitaa levyllä hommansa varmuudella ja pettämättömällä tyylitajulla – muuten kokonaisuus ei tietenkään pysyisi kasassa. Se pysyy, ja Martinezin ääni soi juuri oikealla tavalla tällaiseen musiikkiin.

Hallelujah Rock’n’Rollah kuulostaa yhtä hienolta kuin ilmestyessään. Ei ole vanhentunut.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua