Us-yhtyeen kakkoslevy vakuuttaa brittiläisellä rosollaan – arviossa Everybody’s Giving Up The Cabaret

Kuva: Iisa Hirvonen

Helsinkiläinen rockyhtye Us yhdistelee kakkoslevyllään Everybody’s Giving Up The Cabaret (Lördag, 2026) rupisen garage rockin, punkasenteen ja brittiläisen rhythm’n’bluesin aineksia herkulliseksi ja melodisesti koukukkaaksi keitokseksi, jossa kitara saa vinkua, laulussa on munaa ja yhteissoittoa leimaa hallittu vaaran tunne. Silti yhtye hallitsee myös On The Waterfrontin kaltaisen hempeän pelkistetyn näppäilyn, jos tilanne niin vaatii. Ja siinäkin kitaristi Max Somerjoen laulu kaikaa nostalgisesti rapsahdellen. Pääasiassa mennään kuitenkin leuka uhmakkaasti pystyssä, kitara ruvella ja farkunpolvet repaleina. Yleissävy on enemmän riehakkaan mukaansatempaava kuin kiukkuisen ärhäkkä tai äkäinen.

Kolmen veljeksen, laulaja-kitaristi Teo Hirvosen, harpisti-taustalaulaja Pan Hirvosen ja kitaristi-laulaja Max Somerjoen, sekä heidän ystävänsä rumpali Leevi Jämsän muodostama Us äänitti uuden levynsä Lontoossa tuottaja Charlie Russellin kanssa, joka on työskennellyt aiemmin muun muassa Liam Gallagherin kanssa. Bassot levylle soittivat Teo ja Max puoliksi.

Biisit ovat Teo Hirvosen käsialaa, paitsi levyn avaava Yo-Yo Revolution sekä Murder In The Garden, joita Hirvosen ohella ovat olleet kirjoittamassa tuottaja Russell sekä Ben Mark, joka myös laulaa jälkimmäiseen taustoja.

* *

Kipakan ärhäkällä ja pienesti äkkiväärällä pyörteellä nykivä Yo-Yo Revolution aloittaa levyn komeasti. Karhean päällekäyvä laulu, hallitun poukkoileva rytmi, kitaran rosoisuus ja pienet harppumausteet lyövät toimivasti kättä. Motor Ride jatkaa avarammin hengittäen mutta yhtä lailla etunojassa kaahaavalla rock-energialla. Pakko on mennä, mutta tarvitaanko moottoripeliä alle?

Sama rosoisuus leimaa myös Dying Flowersin pyörteilevää pallottelua ja komeasti nousevaa ”dying flowers by the road” -kertoa. Laulun karheus toimii jopa paremmin, kun sillä on enemmän tilaa hengittää ja soida.

Kipakampi Man Ray puristaa kitaranvartta säkeessään, mutta avartuu hienosti kertosäekuorossaan, jolla se jää myös päähän pyörimään. Huuliharppusoolo sopii pakettiin myös oikein hyvin. Raukeampi Maybe I ihastuttaa rosoisella hymyllään. Usin rouheus puree vauhdinpidosta riippumatta.

* *

”Seems like a Mozart to me”, toteaa Us säveltäjämestarin mukaan nimetyllä rosoisella Mozart-nytkytyksellään. Yksinkertaista kehää pyörittelevä kappale viekoittelee helpolla pyörteellään. ”I’m going back to the world, back into the twirl” -kertoa hakataan tehokkaasti takaraivoon. Raukeammin keimaileva Murder in the Garden kertoo muistona säilytetystä pommista, joka ei lopulta olekaan vaaraton. ”It’s gonna bring the whole house down”, varoittelee yhtye säröisesti maalaillen.

Akustisesti näppäilevä On the Waterfront todistaa Usin hallitsevan melodisen koukun myös ilman säröä tai ränttäystä ja esittelee toimivasti yhtyeen pehmeämpää puolta. Sunday After palauttaa murean särön ja riehakkaan twistin, mutta vaikka toimintaa lupaillaan, on kokonaisilme kuitenkin teemaan sopivan raukea. ”Will you still love me, am I still precious”, pohditaan. Päätösraita It Is Gonen vaivattoman hyväntuulinen pyörre antaa levylle pirteän loppulaskun.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua