Toinen tasavalta: Janne Reinikainen ja Valtteri Simonen. Kuva: Mitro Härkönen

1

Esa Leskisen Suomen Kansallisteatterille kirjoittama näytelmä Toinen tasavalta kertoo pitkälti Suomen pitkäaikaisimman presidentin Urho Kekkosen voimavuosista. Vaikka näytelmä onkin Suomen historian läpijuoksua, se ei ole tylsä, koska se on taitavasti jäsenneltyä ja dramatisoitua historiaa. Tapahtumat ovat pääpiirteittäin totta, mutta osallisten tunteissa ja puheissa kuuluu fiktion kirjoittajan ääni.

Kekkosen loppuvuosien kuvaus korostaa, että hän kärsi itsekin alkavasta dementiastaan. Näytelmään on kirjoitettu hänen kaavailleen suurta aseistariisuntakonferenssia ja uskoneen kykyihinsä saada supervaltojenkin johtajat suostumaan suunnitelmiinsa maailmanrauhasta. On epäselvää, oliko kyse vanhuuden hourailusta vai vaurioituneesta suhteellisuudentajusta. Maailmarauhakonferenssi saa ideanakin epäilemään, että olikohan pienen maan presidentillä turhan suuret luulot itsestään ja kansainvälisestä vaikutusvallastaan.

Siitä huolimatta, että näytelmä panee henkilönsä välillä puhumaan ja toimimaan kuin sketsiviihdesarjan hahmot, Toista tasavaltaa jaksaa katsoa, koska onhan se kokonaisvaltainen näkemys ajasta, jonka on elänyt itsekin. Näytelmä on myös kuvaus siitä, miten syntyi se hyvinvointiyhteiskunta, jota nyt kiireellä puretaan.

Toinen tasavalta Kansallisteatterissa 16.11.2026 asti. Lue Jussi Kareisen Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

2

Eräänä päivänä huomasin, etten ollut laisinkaan lukenut Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää-kirjoja.

Kerran aloitettuani pääsin aika pian vuonna 1977 ilmestyneeseen Paavi ja Possun panttivangit -romaaniin, jossa nuori narkomaani tunkeutuu Etelä-Helsingin Eirassa asuvan eläkeläispariskunnan kotiin ja ottaa heidät panttivangeikseen. Romaani on realistinen ja piinaavalta tuntuva tarina ahdistavasta tilanteesta, joka tuo hetkittäin mieleen Michael Haneken elokuvan Funny Games (1997).

Paavi ja Possun panttivangit on Joensuun ainoa romaani, jossa hänen poliisisankarinsa, Timo Harjunpää ei esiinny. Joensuun romaaneissa viehättää vankka realismi ja Helsingin Sanomien pitkäaikaisen entisen kirjallisuuskriitikon Pekka Tarkan sanoin: humaanius, jolla ”hän kuvatessaan köyhän ja rikkaan sotaa pyrkii tasapuolisuuteen”.

3

Eurooppalaisista sarjakuvista eniten diggailemiini kuuluu Tintti-typpisten belgialais-ranskalaisten klassikoiden lisäksi Philippe Dupuyn ja Charles Berberianin jo 1990-luvulla aloittanut oman elämänsä uneksijasta kertonut Jeanin elämää -sarja (Monsier Jean).

Siinä voi nähdä samantyyppisen jatkettua nuoruutta elävän levottoman sielun, jollaisten elämästä ja arjesta ovat kertoneet Pauli Kallio Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvassa sekä myös JP Ahonen Villimpi Pohjola -sarjakuvassaan.

Monsieur Jeanissa riemastuttavat romanttis-nostalgiset havainnot pariisilaiselämän tyypillisyyksistä. Suomeksi julkaistujen albumien sarjan aloittanut Jeanin elämää 1: Rakas talkkarini (WSOY, 2003) esitteli päähenkilön asuintalossa talonmiehen tehtäviä hoitavan juoruilevan rouva Poulbotin, jonka väliin kitkainen tai ystävällinen suhde Jeaniin tuottaa sosiaalisesti tarkkanäköistä komediaa. Päähenkilöllä on taipumusta vajota muistoihinsa, uniinsa tai fantasioihinsa niin syvälle, että hän saattaa tahattomasti aiheuttaa vaaratilanteita nukahdettuaan kylpyammeeseen vesihana auki.

Lue Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvan Kulttuuritoimituksessa ilmestyvät jaksot täältä.

4

Johann Sebastian Bachin (1685–1750) kauneimpiin aarioihin kuuluu Jesus Schläft Was soll ich hoffen, etenkin kontratenori Andreas Schollin ja nokkahuilisti Dorothee Oberlingerin yhteislevytyksellä Small Gifts of Heaven (2017).

Koko levyn avaava Jesus Schläft Was soll ich hoffen on J. S. Bachin ensimmäisenä virkavuotenaan Leipzigin Tuomaskirkon kanttorina säveltämä kuorokantaatti, jonka sanat perustuvat Matteuksen evankeliumin kertomukseen Jeesuksesta opetuslapsineen heidän jouduttuaan myrskyyn Gennesaretinjärvellä.

Vaikka laulu periaatteessa kuuluukin loppiaisajan ohjelmistoon, sen kauneus oikeuttaa kuuntelun milloin vain. Schollin ääni soi kirkkaampana kuin koskaan ja Oberlinger osoittaa olevansa maailmanluokan nokkahuilisti.

5

Vuoden parhaisiin kotimaisiin elokuviin tulee kuulumaan Pia Andellin lyhytelokuva Ei pilata juhlia puhumalla kuolemasta. Noin puolituntisen lyhytelokuvan voi nähdä jatko-osana Andellin edelliselle lyhytelokuvalle Kesken (2024; lue lisää täältä), jossa ystäväseurueen yhteisellä illallisella varotaan huolellisesti puhumasta mistään liian tärkeästä.

Kesken oli upea näyte epäsuorasta kerronnasta ja dramaturgisesta lujuudesta. Uudessa elokuvassa nähdään pääosin samojen näyttelijöiden esittämät hahmot, taas erilaisessa tilanteessa. Aiemmin eletty jatkettu nuoruus on vaihtumassa lähestyvään elämän rajallisuuteen.

Kuten Kesken-elokuvassa, uutuudessakin näkyy keskiluokkaiseen etikettiin kuuluva tapa olla puhumatta vaikeista asioista, joiden ympärillä tanssitaan huolellisesti välttelevää tanssia. Pitkän uransa aikana Andellista on kehittynyt rakastamansa lyhyen muodon mestari, jolla ei ole pakonomaista tarvetta venyttää elokuviaan.

Andellin uuden elokuvan voi nähdä kesäkuussa Sodankylän elokuvajuhlilla (10.–14.6.2026).

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua