Espoo Cinén toiminnanjohtaja Tytti Rantanen. Kuva: Juho Narsakka

1

Juuri päättynyt elokuvajuhla Espoo Ciné oli yhtä seitsemännen taiteen juhlaa. Vuodesta 1990 Espoossa järjestetty festivaali oli nyt laajempi kuin koskaan aikaisemmin. Tämä näkyi paitsi elokuvien määrässä myös ohjelman moninaisuudessa.

Viime vuosina Espoo Ciné on kiinnittänyt huomiota vähemmistöjä ja representaatioita koskeviin kysymyksiin. Tälläkin kertaa jo ennen varsinaisen festivaalin alkua järjestettiin vammaisuuteen keskittyvä Crip Ciné -näytöskokonaisuus, jonka voi myös tilata kylään.

Uutena avauksena vuoden 2026 elokuvajuhlilla oli riemastuttava Cinéstesia-näytössarja, joka esitteli kokeellisempaa elokuvaa. Kattavana teema oli elokuvan ja kuvataiteen risteyskohdat. Kokonaisuuteen kuului usean näytöksen lisäksi kaksipäiväinen seminaari.

Kävin katsomassa kolme Cinéstesiaan kuuluvaa näytöstä: riemastuttavan helsinkiläistä 1990-luvun käsintehtyä lyhytelokuvaa, festivaaleilla vieralleen Libanonin Beirutissa asuvan Nour Ouaydan kanssa kootun lyhytelokuvasarjan ja niin ikään paikan päällä olleen Ben Riversin tuoreimman pitkän elokuvan Maret’s Nest (2025). Riversin viipyilevän kauniit kuvat, oivaltava maailmanrakennus ja pitkähkön, nonsensea lähestyvän keskustelukohtauksen sisältävä Maret’s Nest kuului tämän vuoden festivaalisuosikkeihini.

Toinen juuri oikealla hetkellä, ja näin katsomiskokemusta vahvistaneena, näkemäni elokuva oli Three Goodbyes (2025). Elokuvan on ohjannut katalonialainen auteur Isabel Coixet, mutta se sijoittuu Italiaan ja on ennen kaikkea kaunis Rooma-elokuva.

Synkemmistä sävyistä tarjonnassa vastasi Chronicles from the Siege (2026), joka on palestiinalais-syyrialaisen Abdallah Al-Khatibin ensimmäinen pitkä fiktioelokuva. Kuvitteelliseen piirityksen keskellä olevaan palestiinalaiseen pikkukylään sijoittuva elokuva vavahduttaa. Elokuvan klaustrofobista tunnelmaa lisää alkupuolen pimeyden määrä ja tumma värimaailma. Chronicles from the Siege kommentoi tietenkin Gazan sotaa ja kansanmurhaa, vaikka kumpaakaan ei suoraan mainita.

Vielä festivaalin viimeisenä sunnuntaina ehdin matkustamaan espoolaiseen kauppakeskukseen Iso Omenaan, joka oli yksi elokuvajuhlien monista näytöspaikoista. Ylipäänsä esityspaikkoja oli ilahduttavan paljon sekä Espoossa että Helsingissä!

Vuonna 2025 valmistunut essee-elokuva Holofiction käsittelee natsi-Saksaa ja juutalaisten kansanmurhaa. Holofiction on koostettu kokonaan kyseistä aikaa käsittelevistä fiktioelokuvista ja esittää jo muotonsa puolesta väitteen, jonka mukaan käsityksemme holokaustista on pitkälti fiktiivisten elokuvien muokkaama. Vaikka Holofiction tuo mieleen kiinnostavalla tavalla Walter Benjaminin tunnetun lausahduksen, jonka mukaan fasismissa on kyse politiikan estetisoinnista, jonkinlaista teeman jatkokehittelyä tai syventävää lisätasoa olisin elokuvaan kaivannut.

2

Ranskalainen Didier Eribon on yksi aikamme kiinnostavimmista kirjailijoista. Olen aikoinaan tutustunut Eriboniin ensimmäistä kertaa, kun luin suomeksi hänen kirjoittaman elämäkerran filosofi Michel Foucault’sta. Eribonin kirjasta Michel Foucault – Elämäkerta on lähiaikoine ilmestymässä uusi, laajennettu painos. Eribonin tarkkanäköisestä ajattelusta yhdistettynä kaunokirjalliseen taitoon vakuutuin kuitenkin luettuani tämän omista kokemuksista ammentavan teoksen Paluu Reimssiin (2009/2024; lue arvio).

Niin ikään Eribonin omasta elämästä ammentava, äidin elämää ja kuolemaa käsittelevä kirja on kaunis ja syvällinen teos. Kirja toivottavasti suomennetaan vielä joskus, mutta ranskaa taitamattomille voi suositella sen lukemista englanninnoksena The Life, Old Age and Death of a Working-Class Woman (2023/2025). Paluu Reimssiin -kirjan tavoin teoksessa yhdistyvät saumattomalla tavallahenkilökohtaiset kokemukset ja sosiologinen analyysi. Tässä Eribonin uusimmassa teoksessa tematisoituu varsinkin vanheneminen ja kuolema sekä näiden käsittely nykyranskalaisessa yhteiskunnassa.

Eribonin teosten suomalainen kustantaja Vastapaino tuo kirjailijan Helsinkiin 15.–17. syyskuuta 2026. Ja suomalaisen lukijakunnan ihastukseksi vierailusta otetaan kaikki ilo irti, kun Eribon puhuu useamman kerran eri aiheista kolmen päivän aikana. Lisätietoa tapahtumista löytyy Vastapainon sivuilta.

3

Lauri Rikala on tuoreemman polven aforistiikan taitaja, jolta on julkaistu neljä teosta: Lopullinen kukka (2013), Eläin ei pukeudu tahallaan huonosti (2018), Ei tästä maailmasta (2020) ja Laukauksia melankolian kaupunginosassa (2025). Ei tästä maailmasta on julkaistu Poesia-kustantamon kaunokirjallisessa vihkosarjassa Poesiavihkot ja koostuu esseistä. Muut mainitut teokset ovat aforistiikkaa.

Aiemmilla teoksillaan Rikala osoitti hallitsevansa aforistiikalle olennaisen taidon tiivistää lyhyeen tilaan jonkin totuttuja ajatuskulkuja nyrjäyttävän huomion. Sama jatkuu uusimmassa kirjassa Laukauksia melankolian kaupunginosassa. Kenties se kertoo jotain aforismista lajina, että toisin kuin juuri koskaan runouden kanssa, tekee aforismeja lukiessa mieli alkaa monessa kohtaa väittää vastaan lukemansa kanssa.

Rikalan aforistiikka vaihtelee arkisista havainnoista filosofisetn, psykoanalyyttisten ja uskonnollisten ajatusten kommentointiin. Paikoitellen aforismeista löytyy myös yhteiskunnallisia sävyjä, kuten seuraavassa:

”Kumouksellinen päivätoiminta. Takaa-ajetut alkavat ajaa takaa.”

Teoksen lopulta löytyy myös muutama muita pidempi teksti. Esimerkiksi sivulla 44 kommentoidaan usean virkkeen verran Wim Wendersin elokuvaa Berliinin taivaan alla (1987). Muita laajemmat tekstit herättävät kiinnostuksen siihen, miltä Rikalan aforismin lyhyttä mittaa pidempi runous näyttäisi.

Juho Narsakka

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua