Riston maailmanlopun serenadit soivat taas – arviossa Onneksi kaikki oli vain unta

Kuva: Lördag

Risto on alusta lähtien ollut vaikeasti määriteltävä yhtye. Toisaalta se on maestro Risto Ylihärsilän kosketin- ja syntetisaattorikaaderin hallinnoima äkkiväärän kiehtova yhden miehen orkesteri suomalaisittain masentuneine ahdistuksineen tai hipisti aurinkoisine trippailuineen. Toisaalta se on myös neljän soittajan tiukka rokkikone, jonka meritoituneet soittajat – Ylihärsilän ohella kitarasankari Tuomas Eriksson, basisti Ninni Luhtasaari ja rumpali Ville Leinonen – osaavat soittaa yleisön niin selälleen kuin kyynelsilmin kaulailemaan. Asenne on monesti punk, soitto psykedeelistä ja progressiivista eikä iskelmää tai diskolanteitakaan sovi unohtaa keitoksesta.

Vuodesta 2002 toiminut yhtye löi leimansa jo kahdella ensimmäisellä levyllään, Fonal-yhtiön julkaisemilla albumeilla Risto (2004) ja Aurinko aurinko plaa plaa plaa (2006). Vaikka niin vuoden 2009 Sähköhäiriöön kuin vuoden 2013 II-levy pitivät sisällään hitikkäitä hetkiä ja meininki oli keskimäärin samaa ristomaista kaavaa, ei yhtye tahtonut päästä aivan Aurinko-levyn kliimaksiin asti.

Uutta Risto-levyä, Onneksi kaikki oli vain unta (Lördag), onkin saatu odottaa kokonaiset kolmetoista vuotta. Miten soi Risto vuonna 2026?

Risto-yhtye vasemmalta: Ville Leinonen, Risto Ylihärsilä, Tuomas Eriksson ja Ninni Luhtasaari. Kuva: Sami Reivinen

* *

Yhtye on edelleen ihan tunnistettavissa. Pienieleinen psykedelia humisee, koskettimet maalailevat, Risto pohdiskelee ja saarnaa ja bändi ymmärtää milloin on aika kaahata, milloin himmailla. Sulava rokkikaahaus kitaravingutteluineen löytää paikkansa, mutta myös intiimit hetket puolustavat valtaosiltaan paikkaansa. Yhdentoista kappaleen kattauksesta löytyy suoraviivaisia hittejä ja komeasti kasvavia kliimakseja mutta myös vaikeammin tulkittavia maisemia. Ihan kaikki käänteet eivät onnistu yhtä lailla nappaamaan kyytiinsä.

Luulisi, että nykymaailman absurdinkin yli heittämällä lentävä meno antaisi kaikki aseet Risto-yhtyeen kaltaisen vastahankaan asettuvan änkyrän laulullisten vastalauseiden aiheiksi. Yhtye toki kommentoikin nykymeininkiä paikoin suoraviivaisestikin, etenkin levyn loppupuolella kuultavilla kappaleilla Ehkä elämä voittaa ja Uusi aika.

* *

Avaruusmaisemainen, piipityksestä vinon itämaishenkisiin urkupilliujelluksiin heräävä avausraita Harmaa kivinen kuu käynnistää albumin kiehtovasti mutta ei ihan ”päästä itseään irti” vaan jää yli viiden minuutin kestostaan huolimatta hiukan intromaiseksi.

Hengitä on paljon perinteisemmin eteenpäin puksuttava biisi vaaniskelevan ja tumman 1980-lukuisen biitin, tiluttelevan rock-kitaran ja laserpulppuavien koneiden yhdistelmässään. Pienillä lyömäpolveiluilla, bassopohjan notkeudella ja koskettimien kuulailla tilutteluilla luodaan mukavan eläväistä pohjaa, jossa kitaran kelpaa tiluttaa ja Riston todeta: ”Vittu että rakastan”.

* *

Kohkaus ottaa vielä muutaman askeleen huohottavampaan suuntaan Jahuu taivas aukeaa -kappaleen tukkoon ahdetussa messuamisessa. Harmaa lintu etääntyy sen sijaan istahtaa riisutusti koskettimien, pehmeiden lyömien, hetkittäisen taustakuoron ja savuisesti särähtäen pohdiskelevan laulun äärelle.

Ehjä ja onnellinen iskee maukkaan rautalankamausteisen iskelmäsvengin tiskiin ja liidaa sitä Riston laululla. Tiukasti säksättävä ja 1980-lukuisesta diskosta ammentava rytmi toimii yhtyeen arsenaalissa mainiosti. Kappaleen soittokuvio on sekin tarttuva.

Liikuntaharrastus-instrumentaali yhdistelee kitaran kuulasta rautalankanäppäilyä ajoittaisine päräytyksineen sykkivään rytmitapettiin ja humisevakaikuiseen maalailuun maukkaasti, mutta hiukan hahmottomasti. Ei ehkä haasta Tuhannen markan seteliä, mutta onkin jokusen asteen rauhallisempaa sporttia.

Sitten taas mennään suoraviivaisemmin nytkyttäen. Vibraatiot kohdillaan – PTSD ei lopu milloinkaan tuo virneen kasvoille hilpeiden ”lätkähalliurkujen“ pärähtäessä soimaan. ”Tietenkin lähtee asiat kuntoon, huomenna”, todetaan puolilakonisesti, mutta meininki kasvaa energiseen vatkaukseen ja kunnon loppukliimaksiin.

Tervetuloa pullonkaulaan jatkaa matkaa aluksi tummemmin, mutta yhtä lailla hyvällä energialla. Maailmaa pyörittävät persoonallisuushäiriöiset, jotka voisi heivata, jos ei aina tyydyttäisi siihen mitä saadaan. Taustalauluhuminat tuovat mukavasti leveyttä Riston laululle.

Pakko polttaa loppuun jatkaa punkisti täristen Levy-yhtiön jätkien tapaisella kaiken tuhoavalla linjalla, Riston laulun kaikuessa syöksyvän soiton yllä.

* *

Raukeasti käynnistyvä Ehkä elämä voittaa sinfonioi samanhenkistä maailmanlopun mantraa ihanan tarttuvalla laineella. Biisissä yhdistyy ahdistunut lopun aikojen synkkyys ja siitä kanavoitu turpiinvetävä ärräpääkiukku keskellä taiten rakennettua, isosti kaartavaa soittotapettia jousineen kaikkineen. ”Ehkä elämä voittaa, älä naurata, juna meni jo!” Hienoa vastakkainasettelua kauniiden kaarien ja synkkien tunnelmien välillä.

Kokonaisuuden päättävä Uusi aika kröhäisee itsensä liikeelle hiukan edellisenkaltaisella leveän tummalla messuamisella, mutta lähtee kulkemaan alavireisellä ja polveilevalla huhuilujunnauksella kohti Mad Maxin synkkiä tulevaisuudenkuvia ja Tuonen virtaa. Menevä juoksutus palvelee hyvin Riston mollivoittoisen paatoksen vastapainona.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua