Matti Kuusela jättäää haikeat hyvästit Pitkäniemelle, kaipaa rauhanrunoja ja on isovanhempana ilmastoa pelastamassa.

1

Nyt on pidettävä kiirettä, jos haluaa vielä nauttia Pirkanmaan kiehtovimmasta luonto- ja kulttuurikohteesta – Pitkäniemen entisen sairaalan historiallista miljöötä Nokialla on alettu kaikessa hiljaisuudessa muuttaa moderniksi kerrostaloalueeksi.

Puita kaadetaan jo, kaikkia kävijöitä suloisesti palvellut uimalaituri on suljettu, legendaarisen ”ylihoitajan pukukopin” ovi salvattu (pääsy kielletty myös pääskysiltä) ja Linna eli ylilääkärin asunto on jo myytävänä, ehkä jopa myyty.

Mielipolkua pääsee sentään yhä kulkemaan – tai ainakin pääsi vielä viime viikolla.

Mielipolku? Se on verraton keksintö: polku kiertää koko niemen Pyhäjärven rantaa, matkan varrella on postilaatikoita, joista löytyy neuvoja mielen rauhoittamiseen. Aina niitä ei tarvita, tuuli, järvi tai puut voivat kuiskailla viisaimmat vinkit.

Vuonna 2012 valmistunut polku oli tarkoitettu sekä potilaille että satunnaisille kulkijoille. Niin, kirjoitin oli, sillä pahoin pelkään, että myös polku katoaa uuden kaavan alta – se tuo alueelle jopa kymmeniä kerrostaloja. Tarkkaa lukua kukaan ei osaa tai uskalla kertoa.

Betoni-Pitkäniemen pitäisi olla valmis noin vuonna 2030.

Olen vaeltanut Mielipolkua satoja kertoja, niin keväällä, kesällä, syksyllä kuin talvella, ihastellut puita, lintuja, Pyhäjärveä ja muistellut sairaalassa lepäämässä tai hoidettavina olleita ihmisiä, niin tuttuja kuin tunnettuja.

Yksi heistä kirjoitti runon joka alkaa:

”Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet

ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.

 

Järvi on aina uusi ja erilainen…”

Järvi on kauneimmallaan keväällä, mutta puut ovat parhaimmillaan keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella. Alueella kasvaa – toistaiseksi – mäntyjä, kuusia, rauduskoivuja, hieskoivuja, haapoja, harmaaleppiä, tervaleppiä, pajuja, vaahteroita, lehmuksia, tammia, pihlajia, tuomia…

Myös linnut viihtyvät rauhallisessa rantamaisemassa, jopa meriharakka lennähti tänä keväänä Pitkäniemeen punaista nokkaansa heiluttamaan.

Ihminen pääsee Pitkäniemeen helposti niin omalla autolla, nyssellä kuin polkupyörällä. Kannattaa ottaa eväät mukaan, tässä maisemassa aika pysähtyy, jalat eivät.

Mielipolku keväällä ja talvella. Kuvat: Matti Kuusela

2

Minua pyydettiin valitsemaan rauhanrunoja vappujuhlaan. Runsauden pula, mietin ensin. Onhan näitä sodanvastaisia: Brecht, Turtiainen, Vala, Neruda, Saaritsa, Sinervo, Rautee… Päätin kuitenkin etsiä jotain tuoreempaa, ihan tältä vuosituhannelta, suomalaisesta lyriikasta.

Aloin selata ja selata. Eipä löydy ihan heti eikä kohtakaan. Sodanvastaisuus on totisesti ollut poissa muodista – ja ehkä juuri sen takia Euroopassa soditaan ja valmistaudutaan uusiin sotiin.

Lapsille on opetettu, että kansakunnan sankareita ovat kenraalit ja tarkka-ampujat, eivät rauhantekijät ja runoilijat. On tärkeämpää osata valmistaa ja myydä panssarivaunuja ja maamiinoja kuin osata kirjoittaa, lukea ja julkaista rauhanrunoja.

”Kenraali, panssarivaunu on vahva

vaunu

 

Se kaataa metsän ja ruhjoo sata

ihmistä,

mutta siinä on yksi vika:

se tarvitsee kuljettajan.”

Näin alkaa Brita Polttilan suomentamana Bertolt Brechtin kuuluisin runo. Paitsi ettei tarvitse enää: amerikkalaiset ja venäläiset robottipanssarivaunut kulkevat ja tappavat ketterästi sata lasta ilman kuljettajaa, tietysti aina isänmaan ja uskonnon nimissä ja puolesta, tekoälyn armosta.

Jos osaisin, kirjoittaisin isänmaan- ja uskonnonvastaisen rauhanrunokokoelman: isänmaa ja sen nöyrä ase- sekä aateveli uskonto ovat usein suurimmat sotasyylliset – maailmanhistoria ei tunne ainuttakaan hyökkäyssotaa, jota valtionkirkko ei olisi siunannut.

Ai mitä valitsin? Eeva Kilpeä, Aira Sinervoa, Pentti Saarikoskea ja Elsa Rauteeta, ollaanhan Nokialla.

Ote Pentti Saarikosken runokokoelmasta Tanssiinkutsu. Kuva: Matti Kuusela

3

Ville Lähteen ja Tero Vadénin juuri ilmestynyt kirja 12 käsitettä maailmasta (niin & näin, 2026) ei ole maailman leppoisinta luettavaa. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi se kannattaa lukea, kannesta kanteen, juurta jaksain, ymmärtää kaikki kahteen kertaan, ensin väärin, sitten oikein.

Kirjan luettuaan tietää aika paljon enemmän maapallosta ja sen tulevaisuudesta, joka ei sivumennen sanottuna vaikuta kovin hääviltä.

Kirja perustuu samannimiseen podcast-sarjaan, jota Lähde ja Vadén luotsasivat vuosina 2023–2025. Teokseen tiivistyy paitsi heidän työtään ympäristökysymysten parissa neljännesvuosisadan mitalta myös koko monitieteisen BIOS-tutkimusyksikön työtä kymmenen vuoden ajalta.

Ehkä tällaiset kirjat voivat pelastaa ihmiskunnan? No, ei ehkä sentään sitä, mutta ainakin maapallon, elonkehän. Siitäkin syystä 12 käsitettä maailmasta tulisi ottaa pakolliseksi tenttikirjaksi ainakin kaikille opettajiksi opiskeleville.

Osaisivat sitten vastata oppilaiden kysymyksiin, niitä varmasti riittää.

Kuva: niin & näin

Kulttuuritoimitukseen on tulossa myöhemmin erillinen arvio kirjasta. Nostan siksi siitä esiin vain yhden kysymyksen: riittääkö maapallon pelastamiseen se, että ihminen keskittyy pienentämään omaa jalanjälkeään, syö vain kasvisruokaa, kierrättää, ei lennä, ei omista autoa eikä lotraa suihkussa.

Vastaus on yllätys, ainakin minulle:

”Jokainen yksilö vaikuttaa sosio-ekologisen aineenvaihduntamme luonteeseen enemmän toimiessaan aktiivisena kansalaisena, pyrkiessään muuttamaan yhteiskuntaa, kollektiivista elämäntapaamme.”

Siltä lukemalta päätin lähteä kohti kollektiivista elämäntapaa ja matkustin junalla ”Isovanhemmat ilmastonmuutosta vastaan” -mielenosoitukseen eduskuntatalon portaille.

4

Vuodesta 2019 lähtien Ilmastoisovanhemmat ovat aloittaneet perjantaisin kello 10.15 rauhanomaisen mielenosoituksen eduskuntatalon portailla.

He eivät huuda, herjaa, pilkkaa, nolaa, maalita, räyhää, häiritse tai rettelöi vaan seisovat banderolleineen ja hymyineen portailla muistuttamassa siitä, että olemme tyhmyyttämme ja ahneuttamme pilaamassa lastenlastemme tulevaisuuden.

Perjantaina 23.4. portailla seisoi toistasataa mummoa, pappaa, mummia, vaaria, ukkia. Niin, mukana oli ilahduttavasti myös miehiä, ynnäsin heitä 13, melkein kymmenen prosenttia. Eihän se paljon ole mutta lupaus paremmasta. Yhdessä tämä on tehtävä, yhteisiä ovat myös lastenlapset.

Ilmastomuutosta vastustetaan ainakin kymmenellä kielellä: suomeksi, ruotsiksi, saameksi, englanniksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi, arabiaksi, venäjäksi ja kiinaksi.

Tällä kertaa myös laulettiin – Hämeenlinnasta oli tullut aktiivisia isovanhempikuorolaisia esittämään luontolauluja. Ja niitähän Suomessa riittää, joka lähtöön: Suopursu kukkii, Tipi tii, Tuuli hiljaa henkäilee, Peipon pesä, Metsäkukkia, Metsän laulajaiset, Ihme ja kumma…

Lopuksi laulettiin yhdessä, tietysti, Hämäläisten laulu. Ja nyt seuraa noloin paljastus ikinä – kyynelet nousivat silmiini ja melkein lauloin mukana!

Onhan se jumalaisen kaunis, kuunnelkaa J.H. Erkon runoilemaa kolmatta säkeistöä ja miettikää, mitä olemme menettämässä.

”Lempeitä laaksoin lehtoja

ja lintuin laulupuistoja

ja marjaisia kankaitaan

en unhoittaa voi milloinkaan –

oi Hämeen kallis maa.”

5

Takaisin Tampereelle ja Itsenäisyydenkadulle – Ylioppilasteatteri on valmistanut ajankohtaisen näytelmän vallanhimoisesta ja harhaisesta hallitsijasta ja hänen täysin tunteettomasta vaimostaan.

Nyt ei kuitenkaan olla 2020-luvun Yhdysvalloissa vaan 1600-luvun Skotlannissa. William Shakespearen Macbeth laskeutuu hämmästyttävän luontevasti Itsenäisyydenkadulle ja nuoret tekijät ovat tarttuneet tekstiin ennakkoluulottomasti, hurjalla vimmalla ja ällistyttävällä taidolla.

Heidän käsissään klassikko taipuu vetäväksi musikaaliksi, eikä kahden tunnin ja 40 minuutin esityksessä ole yhtään tylsää hetkeä. Livebändi ja mainiosti tarinaa ryydittävä ja kuljettava tanssikoreografia ihastuttavat, kauhistuttavat ja naurattavat, ja nummen noidat ovat parempia kuin yhdessäkään aiemmin näkemässäni Macbethissa.

Unohtumaton on myös kohtaus, jossa Macbeth (tässä esityksessä Kalle Koskinen, joka vuorottelee Aleksanteri Pietikäisen kanssa) valmistautuu tappamaan kuninkaansa. Katsomossa tuskin uskaltaa hengittää, vaikka vallan hyvin tietää, kuinka siinä käy. Ja kun hetki koittaa, tuntuu siltä ettei tikari uppoa vain kuninkaan, vaan myös Macbethin, Koskisen ja katsojan sydämeen.

Loppukiitoksissa näyttämö käy ahtaaksi. Kuva: Matti Kuusela

Kuura Juntusen, 24, ohjaama, dramatisoima ja kääntämä (!) esitys on monella tavalla niin hyvä, että toivottavasti se nähdään Tampereen Teatterikesässä.

Kuura Juntusta nähdään ja kuullaan jatkossa monessa paikassa ja monella tavalla, se on aivan varmaa. Esityksessä tuntee toiveittain olevansa ainutlaatuisen lahjakkuuden äärellä – eikä se johdu vain Shakespearesta.

Esitykset Itsenäisyydenkadulla jatkuvat 19.5.2026 asti. Menkää ihmeessä.

Matti Kuusela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua