Simon Olsson pureutuu Tšernobylin onnettomuuteen jämäkästi, mutta hairahtuu liian helposti historiankirjojen sivupoluille

Kuvat: Ida Olsson / Docendo

Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta tulee tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Huhtikuun 26. päivän aamuyönä ydinvoimalan nelosreaktorin räjähdys oli loppupeleissä monen pilalle menneen asian summa: kiire, inhimillinen virhe, informaatiokatkokset sekä voimalan työntekijöiden välillä että valtiontasolla tehty oleellisen informaation, eli reaktorityypin suunnitteluvirheen, pimittäminen.

Pohjoismaissa onnettomuus on tallentunut kollektiiviseen muistiin pääasiassa luonnonmarjojen ja -sienien syömisen kieltämisenä sekä sinä, että tuulien mukana kulkeutuneet säteilyt huomattiin Euroopassa ensimmäisenä Ruotsin Forsmarkin ydinvoimalassa.

Näistä jälkimmäinen on nostettu pääteemaksi ruotsalaisen tietokirjailija Simon Olssonin uusimassa teoksessa, Tšernobylin katastrofi (suom. Hanna Jokela; Docendo, 2026), joka käsittelee Tšernobylin ydinvoimalan onnettomuutta osana Kiehtova maailmanhistoria -kirjasarjaa. Sarja nostaa esiin (lähi)historian mielenkiintoisia ilmiöitä ytimekkäästi ja kansantajuisesti.

Kun mukaan ottaa tieteelliset, tekniset, poliittiset ja inhimilliset aspektit, Tšernobylin onnettomuudesta tulee varsin monitahoinen ja monimutkainen kokonaisuus. Siitä huolimatta Olsson onnistuu selventämään onnettomuuden aspekteja helposti ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Kirjassa käydään läpi niin Ruotsin Forsmarkin tapahtumat, Tšernobylin ydinvoimalan ja Pripjatin historiaa, itse onnettomuus kuin sen vaikutukset Ruotsiin ja Pohjoismaihin.

Tšernobylin onnettomuus on aiheena yksi lähihistorian ikisuosikkeja, ja kirjallisuutta siitä löytyykin vaikka millä mitalla useista eri näkökulmista. Myös onnettomuudessa tai sen siivoustöissä mukana olleet ovat julkaisseet kokemuksistaan kirjallisuutta, minkä ansiosta ymmärrys huhtikuun yön tapahtumista on kokonaisvaltaistunut ajan saatossa.

Läpikäytävää onkin paljon kirjan lyhyyteen nähden. Joko sen vuoksi tai siitä johtuen läpikäynnin rytmitys on epäloogista. Välillä Olsson harppoo menemään sata lasissa ja täten ohittaa oleellisia ja mielenkiintoisia tarinoita.

Nimestä ja aiheestaan huolimatta Simon Olssonin Tšernobylin katastrofi on näkökulmitukseltaan auttamatta varsin ruotsalainen ja länsieurooppalainen. Onnettomuuden vaikutukset Ruotsissa käydään läpi niin yksityiskohtaisesti kuin lyhyessä kirjassa se mahdollista on, ja Forsmarkin ydinvoimalan käytävillä viihdytään pitkään.

Lisäksi Olsson nostaa valokeilaan länsimaisia toimijoita neuvostoliittolaisten toimijoiden kustannuksella. Tästä räikein esimerkki on säteilylle altistuneiden hoitoa käsittelevä kohta: uhreja Moskovaan auttamaan menneelle amerikkalaislääkäri Robert Galelle omistetaan kokonaiset kaksi aukeamaa, mutta säteilysairauteen erikoistuneen sairaalan (Moskovan sairaala numero kuusi) johtaja Angelina Guskovaa ei mainita edes nimeltä. Vastaavasti Kansainvälisen atomienergiajärjestön (IAEA) silloinen pääjohtaja, ruotsalainen Hans Blix, mainitaan lähes yhtä monta kertaa kuin Kurtšatov-instituutin ensimmäinen varajohtaja Valeri Legasov, jonka tehtävä valtion tutkimuskomission tieteellisenä pääneuvonantajana teki hänestä yhden Tšernobylin onnettomuuden avainhenkilöistä.

* *

Koska Tšernobylin katastrofi on osa Kiehtova maailmanhistoria -kirjasarjaa, jossa ”tiiviit tietopaketit avaavat kiehtovat tapahtumat yleistajuisesti ja ytimekkäästi”, oletin pääseväni lukemaan edes pintatasoisesti ydinvoimala-alueen raivaus- ja siivoustyöstä, vuosien 1986-1988 aikana tehdyistä tieteellisistä tutkimuksista sekä poliittisista valtataisteluista, joita käytiin myös Politbyroon sisällä onnettomuuden jälkeen.

Odotukseni olivat kuitenkin korkealla, ja jouduin laskemaan niitä reippaasti, vaikka en olettanutkaan saavani kirjasta hirmuisesti uutta tietoa. Reipas ja eläväinen kirjoitustyyli ei onnistu paikkaamaan sitä faktaa, että Olsson sortuu usein historiankirjoihin harhapoluille, ja itse aihe, eli Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus ja sen jälkipyykki, unohtuu.

Eurooppalaisen ydinvoiman ja ydinteollisuuden historia tarjoaa oleellista kontekstia itse aiheeseen, mutta kaupallisten radiumtuotteiden, Manhattan-projektin sekä historian muiden säteilyonnettomuuksien kuten ”paholaisytimen” (eng. demon core) läpikäynti sivukaupalla vie tilaa Tšernobylin siivoustöiden tieteellisistä ja teknisiltä saavutuksilta ja läpimurroilta. Lyijybatyskafeja, räjähtäneeseen reaktoriin laskettuja anturipoimuja eikä myöskään lasten lelutankin runkoon rakennettua kauko-ohjattavaa robottia ei mainita sanallakaan, vaikka ne kaikki olivat korvaamattoman arvokkaita tieteellisiä projekteja säteilyn sekä reaktorisydämen kartoittamiseen ja taltuttamiseen.

* *

Olssonin kirjoittaminen onkin parhaimmillaan hänen kuvaillessaan onnettomuusyön tapahtumia sen keskeisten toimijoiden kautta. Tekstiin ripoteltu kritiikki Neuvostoliiton yhteiskuntarakennetta ja toimintamalleja kohtaan ovat nekin toimivia palasia, jotka jokseenkin raottavat kunkin käsiteltävän aiheen taustoja hitusen verran. Neuvostoliitto pyrkikin aktiivisesti pimittämään tapahtunutta sekä omilta kansalaisiltaan että muulta maailmalta. Rautaesirippu oli väkevä, mutta edes se ei voinut pidätellä luonnonvoimien toimintaa ja totuuden paljastumista.

Kirjassa ei jostain syystä ole lähdeluetteloa, joten on vaikea arvioida, mistä Olsson on taustoitusmateriaalinsa kerännyt. Epäselväksi jää siis se, perustuvatko kirjassa olevat sitaatit henkilöiden muistelmiin vai haastatteluihin, ja jos kyseessä on jälkimmäinen, milloin ja kenelle haastattelu on annettu.

Tšernobylin katastrofin luettuani päällimmäinen fiilis on, että Simon Olsson olisi halunnut kirjoittaa kirjan joko Tšernobylin vaikutuksista Ruotsiin/Pohjoismaihin tai pelkästään Ruotsin ydinvoiman historiasta, mutta ei joko saanut rahoitusta tai aihetta ei pidetty tarpeeksi kiinnostavana. Sen vuoksi Tšernobyl tuntuu enemmänkin sivukoukkaukselta kuin varsinaiselta pääaterialta.

Aisha Benahmed

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua