Rättö ja Lehtisalo tekevät kompaktin elektronisen paluun valokeilaan – arviossa Herttakolmonen

Kuvat: Soit se silti

Rättö ja Lehtisalon Herttakolmonen (Soit se silti, 2025) ei ole yhtyeen kolmas albumi. Kuluvan vuosituhannen ensimmäisten vuosikymmenien aikana viiden soittajan niittinahkapsykedeelisillä livehurmoksillaan mainetta ja keikkakansaa niittänyt porilainen kokeellisen rockin yhtye on julkaissut jo viisi albumia, muutaman EP:n, levyn Kauko Röyhkän kanssa sekä vuoden 2018 Kovaa kamaa -kokoelman.

Pitkään odotetun uutuusalbumin nimi symboloi yhtyeen nykyistä kolmiyhteyttä, jossa ihmismetronomimainen rumpali Tomi Leppänen toimii liimana ja sydämenä Mika Rätön omaleimaisesti poukkoilevan laulun ja Jussi Lehtisalon syntetisaattorien ja laulun muodostamassa yhtälössä.

Riisutumpi ja elektronisempi painos Rättö ja Lehtisalosta tarjoilee albumillaan sekä uusia kappaleita että viimeaikaisten keikkasettien mukaan versioituja painoksia vanhoista hiteistään. Levy soi eräänlaisena studiomuotoisena livelevynä, jonka voi saatekirjeen mukaan kokea kotona lähes kuin konsertissa.

Jussi Lehtisalon 1980-lukuisen elektron kokeiluista jalostuneessa onnen kaavassa keikkasetin pitää samaan aikaan sekä mahtua yhteen henkilöautoon että soida isosti. Tässä kokonaisuudessa Rättö keskittyy pelkästään lauluun, Lehtisalo rakentaa kappaleiden ympärille syntetisaattorilla omanlaisiaan “supermelodioita ja piippolavaarimaisia koukkuja” kasibitti-hengessä ja Leppänen pitää rytmin riittävän suorana. Krautrock, avaruudellisuus ja psykedelia ovat edelleen vähintään hengessä mukana, mutta pelkistetymmin ja veikeämmin.

* *

Vihreä mies on heti levyn avauksena tästä oivallinen esimerkki. Tasohyppelypelin tapaan sykkivä ja hallitusti poukkoileva painos laukkaa kyllä reippaasti eteenpäin ja hyödyntää alkuperäisestä biisistä (Vihertävä mies) tuttuja sanoituksia ja sävyjä, mutta on samalla kulmikkaampi, reippaammin suoraviivainen ja vähemmän psykedeliajunnaava. Rätön kuiskailun ja vaaniskelun sijaan laulussa on nyt menevyyttä ja jopa hoilausta. Ihan kelpo tuuletus uuteen ilmeeseen.

Safiiri ja teräs viittaa vanhaan brittiläiseen scifi-televisiosarjaan, johon Rättö sukeltaa hienosti huojuvalla laulumantrailullaan läpi Saloran kuvaputken valomeren. Biisi laukkaa avaruudessa sen verran hyvällä imulla, että niska alkaa nytkyä mukana. Nimen loputon toistaminen nostaa kappaletta jopa korvamadon asemaan.

Hermoparantola vie Rätön ja Lehtisalon hoitoon ja terveellisiin aktiiviteetteihin Paimion arkkitehtonisiin puitteisiin historian nimimiehien seuraan mukavan hallitusti kasvavalla tripillä. Lehtisalon laulu soi efektisen sähköisesti ja kietoutuu loppua kohti toimivasti Rätön julistavampaan paatokseen.

Akustisen haikeana Kovaa kamaa -kokoelmalla soinut Spiritismi on nykyisessä sähköisesti sykkivässä ja kulmikkaasti askeltavassa asussaan Herttakolmosen selkeitä hittejä. Jylhästi joikaava Rättö-laulu kohtaa puhepohdiskelut ja elektroniset hälyefektit maukkaasti ja vaikka välissä tapahtuvaa ”lataamista” kestää melkoisen pitkään (tervetuloa kasibitti-aikakauteen), vie tarinan juoksutus ja ”pelataanko spiritismiä” -ehdottelun alleviivaaminen kappaleen seuraavalle tasolle. Toki lähemmäs yhdeksän minuutin matkalle mahtuu myös hiukan turhaakin haahuilua.

Aktiivielämän salibodaava ”jaksaa jaksaa” -töksäyttely nousee pörinöiden ja tohtorisykeröefektien kautta hilpeästi kompuroivaan kaareen, jossa vakavamielisen hyvinvointimantran kasvot repeilevät hilpeyteen. Lehtisalon lausuntalaulusäe tuo mukavaa lisämaustetta kokonaispakettiin. Kaikenlaista hyvää voi syntyä kun ei ota itseään liian vakavasti. Yks kaks koli neli, kaikki yhdes koos!

* *

Aika lailla yhtyeen Valonnopeus-hitin vierestä suihkuava Avaruusshampanja maistuu kasibittisenä ja puolet pidempänä pakettina vahvasti samalta kuin aiempikin painos, mutta kantaa huomattavasti komeammin. Postieversti nousee samoin toimivan jylhästi pilvien ylle ja avaruuden isouteen. Kasibittielektro-kaava jää taustalle, kun kappale liitää leuka uhmakkaasti koholla.

Nykyajan kitarasäröilevä päällekkäiskaikuinen kasvava junnaus ja metallisesti kirskuvat teollisuushälyelementit ovat Herttakolmos-kaavassa vaihtuneet tumahtavaan poljentoon ja tuhnuihin syntetisaattoripolveiluihin. Lehtisalon johdolla julistava ”tää on kaikki nykyaikaa” -messuaminen nousee hienosti ja kappaleen kasvatus on selkeästi määrätietoisempaa. Onnistunut päivitys.

Yhtyeen ykköstäkynä vuosikausia soineen Valonnopeuden päivitetty versio maistuu yllättäen selkeästi originaalia valjummalta tuhnuine syntetisaattoripörinöineen. Melkein minuutin intro ennen vahvaa kertsiä ei nappaa samalla tavalla kyytiinsä kuin kerrosta käynnistyvä alkuperäinen sovitus. Lähes puolta pidempi trippi soi silti keskimäärin energisemmin, hyvällä laukalla ja hienosti taustalla joilottelevalla laulupsykedeliallaan. ”Hei hei c’mon” -laini on lopulta aika pienessä roolissa kokonaispaketissa ja kahdeksan minuutin kohdalla kasibittituhnuun soundiinkin on jo alkanut mieltyä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua