Elämän salaisuus paljastuu Pispalan kattojen yllä – teatterimies Jotaarkka Pennanen täyttää 80 vuotta

Jotaarkka Pennanen. Kuvat: Matti Kuusela

Matti Kuusela, teksti

Mistähän sitä aloittaisi?

Huomenna (17.5.2026) 80 vuotta täyttävän Jotaarkka Pennasen elämä on niin täynnä tärkeitä ihmisiä, hämmentäviä juonen käänteitä, suomalaisia teattereita, legendaarisia näyttelijöitä, muita taiteilijoita ja maailmankirjallisuuden mestariteoksia, että melkein hirvittää.

Ensinnäkin suku: Pennasen isoisä oli legendaarinen näyttelijä, teatterinjohtaja, punapäällikkönäkin tunnettu Aarne Orjatsalo.

Naisten miehenä mainetta niittäneellä Orjatsalolla oli lyhyt ja skandaalimainen suhde kirjailija Ain’Elisabet Pennasen kanssa, ja lokakuussa 1906 tähän maailmaan syntyi tuleva kirjailija, toimittaja, epäilijä ja ajattelija, joka sai ensimmäisenä ihmisenä maailmassa etunimen Jarno.

Jarno Pennanen meni vuonna 1946 naimisiin runoilija, kirjailija Anja Vammelvuon kanssa ja toukokuussa 1946 syntyi poika, Jotaarkka. Nimi napattiin Joel Lehtosen samannimisestä sadusta.

Kaikki he, Aarne, Ain’Elisabet, Jarno ja Anja ovat väkevästi läsnä niin kirjoissa, taideteoksissa kuin muistoissa Pispalassa kiven heiton päässä Lauri Viidan museosta sijaitsevassa talossa, jossa Pennanen asuu vaimonsa, näyttelijä Aliisa Pulkkisen kanssa.

Koulupoikana Moskovassa

Voisimme aloittaa myös Venäjästä – Jarno Pennanen lähti Moskovaan Kansan Uutisten kirjeenvaihtajaksi syyskuussa 1957 ja otti mukaansa vaimonsa ja 11-vuotiaan Jotaarkan.

Poika ei osannut sanaakaan venäjää, mutta meni mukisematta venäläiseen kouluun, löysi shakin avulla ystäviä ja oppi venäjän kielen niin nopeasti, että toimi pian isänsä, kirjeenvaihtajan, tulkkina!

Jotaarkalle Moskova oli kiehtova seikkailu, Jarnolle ja Anjalle järkyttävä pettymys: Neuvostoliitto osoittautui täysin toisenlaiseksi yhteiskunnaksi kuin he olivat kuvitelleet. Usko kommunismiin romahti ja Suomeen paluun jälkeen alkoi repivä kamppailu suomalaisia stalinisteja ja taistolaisia neuvostouskovaisia vastaan.

Tästä saanemme lukea lisää jo ensi vuonna: Jotaarkka Pennanen kirjoittaa parhaillaan yhdessä tutkija Jussi Siveniuksen kanssa Jarno Pennasen elämäkertaa.

Muistoja Moskovasta. Pienoisveistos esittää Marxia – mallina on istunut Jarno Pennanen.

Viihdettä vai ajatuksia?

Ehkä aloitamme kuitenkin tärkeimmästä, teatterista – sitä Pennanen on tehnyt Suomessa kohta 60 vuotta.

– Aloitin työni televisioteatterissa, siis tein tv-ohjelmia. Olimme hyvin kunnianhimoisia, Reima Kekäläinen ja Tuija-Maija Niskanen olivat kollegoitani. Meille oli yhteistä, että halusimme tehdä ohjelmia, jotka olisivat ihmisen ajattelulle merkittäviä… Hyvä näytelmä haastaa ihmisen ajattelemaan, se ikään kuin yhtyy katsojan ajatteluun. Tässä suhteessa olen pettynyt siihen, mitä televisio esittää nykyään, sieltä tulee pelkkää viihdettä. Minulla ei ole mitään hyvää viihdettä vastaan, mutta viihteen kyky vaikuttaa ihmisen ajatteluun on ihan toisenlaista kuin taideteoksen vaikutus.

Onko myös teatteri muuttumassa viihteeksi?

– Ehkä. Mutta onhan vieläkin ohjaajia, jotka haluavat tehdä hyvää teatteria, kuten Sirkku Peltola Tampereella.

– Ja Lauri Maijala, joka tekee hienoa työtä Lahdessa ja onkin sen takia ongelmissa, Aliisa Pulkkinen puuttuu puheeseen.

Niin, Lahden kaupunginteatteri. Jotaarkka Pennanen johti sitä 1990-luvun lopulla ja ohjasi sinne muun muassa Anna Kareninan, yhden suurista menestyksistä.

Mikä Anna Kareninassa kiinnosti?

– Maailmankirjallisuudessa on paljon teoksia, jotka kuvaavat kuinka nainen pettää miestään, mutta Anna Karenina oli ensimmäinen, jossa aviorikkoja puolustaa tekemäänsä julkisesti ja pitää sitä oikeutettuna. Se kertoo myös rakkauden voimasta, joka murtautuu asetettujen esteiden läpi.

– Lahdessa me satsattiin ihan helvetisti siihen, mukana oli muun muassa Moskovan kuuluisin tanssiryhmä avustajina. Esitys oli arvostelumenestys ja tuotti myös voittoa eli Lahdessa talousihmisetkin tykkäsivät Anna Kareninasta. Se olisi mennyt siellä vaikka kuinka pitkään. Mutta lähdin pois sieltä.

Johtaa vai ohjata?

Pennanen on uransa aikana johtanut useita isoja teattereita ja ohjannut yli 70 näytelmää. Mutta kumpi on tärkeämpää, teatterin johtaminen vai näytelmän ohjaaminen?

– Sain nuorena miehenä johtaa isoja teattereita, Helsingin kaupunginteatteria, Jyväskylän kaupunginteatteria ja Lahden kaupunginteatteria, mutta johtaminen ei ole koskaan ollut mikään tärkein asia, Pennanen sanoo.

– Tärkeintä oli saada aikaan isoja esityksiä, siis ohjata niitä. Ja jotta saataisiin aikaan hyviä esityksiä, silloin ohjaajan pitää tuntea näyttelijät hyvin ja ymmärtää ja osata työskennellä näyttelijöiden kanssa.

– Teatterissa sanoman välittäminen ei ole tärkeintä. Tärkeintä on herättää katsojissa ajatuksia, panna miettimään omia asioitaan, omaa elämäänsä, uudelleen ja uudelleen. Yksi hienoimmista tunnustuksista mitä olen saanut on, kun nuori mies, jota en ollenkaan tuntenut, tuli sanomaan minulle Caligulan nähtyään: ”Kiitän sua, sun työs, sun esitykses muutti mun elämän”.

Vieläkö haluaisit ohjata?

– Haluaisin, mutta en lähde enää ohjaamaan. Jo siksi, että oma muistini heittää niin paljon, etten uskalla ottaa vastuuta kaikesta. Ohjaaminen on raskas prosessi, aina, Pennanen huokaa, jatkaa sitten:

– Toisaalta, tekisi vielä mieli ohjata. Tulee sellaisia haluja… Ajattelen äitini Anja Vammelvuon näytelmää Loistohuoneisto. Terttu Savola ehdotti minulle aikoinaan, että tekisin sen Kansallisteatteriin. Tutkin sitä ja päätin, että ei se sovi tähän aikaan… Nyt kun luin sen, olin ihan eri mieltä. Siinä on jänniä tunteita ja ihmissuhteita. Ei voi sanoa muuta kuin että ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Mikä oli viimeinen ohjauksesi?

– Joutsenlaulu vuonna 2024. Tein sen yhdessä Aliisan kanssa. Hänellä oli siinä 18 roolia.

Mitä esityksiä olette Tampereella nähneet?

– Emme juuri mitään. Emmekä saa enää kutsujakaan. Olin sentään 40 vuotta Tampereen Teatterissa, Aliisa Pulkkinen sanoo aavistus moitetta äänessä.

– Niskavuoreen saimme sentään kutsun, ehkä siksi että Tampereen Teatterin edellinen Niskavuori oli Jotaarkan ohjaama, itse olin siitä Ilona. Tykkäsin kovasti tästä uudesta, vaikka monet sitä moittivakin.

– Työviksessä näimme Kärpäset. Se oli erittäin hyvä, Jotaarkka sanoo. – Sirkku Peltola on paitsi mainio ohjaaja myös erinomainen kirjoittaja.

Jotaarkka Pennasen kirjallista tuotantoa.

Isoisän kirous?

Olet johtanut teatteria Helsingissä, Lahdessa ja Jyväskylässä. Mutta et Tampereella, vaikka olet tamperelainen. Miksi näin?

– Ehkä päälläsi Tampereella on isoisän kirous. Olet täällä persona non grata, koska olet punikin pojanpoika, Aliisa sanoo.

Aarne Orjatsalo johti Tampereen Työväen Teatteria vuodesta 1907 vuoteen 1918. Hänen viimeisin ohjauksensa, vielä tammikuussa 1918, oli niinkin poliittinen kuin Shakespearen Kesäyön unelma…

Jarno Pennanen ei isoisän kiroukseen usko.

– Itse ajattelen, että olen pispalalainen, en tamperelainen. Mutta vakavasti puhuen, minua pyydettiin kerran Työviksen johtoon, mutta en halunnut lähteä silloin siihen. Se oli silloin, kun Taisto-Bertil Orsmaa sanottiin irti. Ehtoni oli, että hänet otetaan takaisin.

Pennanen haluaa vielä korostaa, että on saanut tehdä teatteria koko ajan omalla tavallaan, kaikessa rauhassa.

– En ole ikinä kokenut työssäni poliittista vainoa, en silloinkaan, kun sosialistinen vaiheeni oli kiivaimmillaan. Uusi Suomikin kehui aina ohjaukseni.

Heta onnistui täydellisesti

Myös Panu Rajala korostaa Jotaarkka Pennasen merkitystä Tampereen Työväen Teatterin historiikissa. Hän on otsikoinut yhden luvun ”Niskavuoren Heta valloittaa päänäyttämön” ja kirjoittaa:

”Pari vuotta oli odoteltu TTT:n uuden näyttämön lopullista täysosumaa. Syyskuussa 1987 se viimeinen saatiin; Jotaarkka Pennasen Niskavuoren Heta todettiin harvinaisen yksimielisesti teatteritapaukseksi, jollaista Tampereella ei vähään aikaan ollut koettu.”

Rajala kiittelee Pennasen henkilöohjausta ja päättää luvun kiitoksiin.

”Työväen Teatterin uusi näyttämö oli ensimmäistä kertaa valloitettu viimeistä soppea myöten, suomalaisella teoksella ja vieläpä teatterin oman perinteen voimalla. Siinä missä Kaisa Korhonen jäi vaaksan päähän voitosta, Pennanen onnistui jokseenkin rikkeettömästi. Pennanen näytti, että hänestä olisi tullut erinomainen pääohjaaja Työväen Teatteriin.”

Jotaarkka Pennasen ja Aliisa Pulkkisen kodista avautuu näkymä Pyhäjärvelle.

VO Caligula ja Kuningas Lear

Niskavuoren Heta siis onnistui erinomaisesti, mutta mitkä ovat omasta mielestäsi elämäsi hienoimmat ohjauksesi?

– Camus’n Caligula on ehdottomasti yksi tärkeimmistä. Ohjasin sen Kansallisteatteriin vuonna 1980. Caligulaa esitti Hannu Lauri ja hän teki jumalattoman hyvää työtä. Itselleni erityisen tärkeä on Tulee aikaa toinenkin, joka kertoo juuri Aarne Orjasalosta. Sen ohjasin Turkuun. Tein Turun kaupunginteatteriin myös Romeon ja Julian, joka oli melkoinen teatteritapaus. Kansallisteatterin Kuningas Lear onnistui, Risto Mäkelä näytteli siinä unohtumattomasti Learia.

Olet kirjoittanut neljä kirjaa, tekeillä on isäsi Jarno Pennasen elämäkerta. Vieläkö jotain muuta on tulossa?

– Haluaisin kirjoittaa satuja, isäni tapaan, mutta en juuri nyt ehdi, Jarnon elämäkerta vie kaiken ajan.

Tuleeko siinä ilmi paljon uutta?

– Jussi on tutkinut paljon arkistoja ja tehnyt todella merkittävää työtä. Esimerkiksi Elvi Sinervosta ja Arvo Turtiaisesta tulee kirjaan paljon uutta tietoa.

Jos sinulla olisi aikaa: millaisia satuja kirjoittaisit?

– Pyysin isää usein kertomaan minulle satuja. Hän vastasi, ettei se niin vain käy, pitää odottaa, että satupilvi kulkee ohitse. Kun siitä saa kiinni, satu lähtee tulemaan. Sitä pilveä pitää kai odottaa.

Jarno Pennanen otti vielä haudan takaa kantaa teatterin viihteellisyyteen ja poliittisuuteen. Hän jätti pojalleen suljetun kirjeen, luettavaksi kuolemansa jälkeen.

Vuonna 1969 hetki koitti. Jotaarkka luki isänsä viimeiset terveiset: ”Kaikki taide ei ole poliittista, kaikki viihde ei ole poliittista. Ihminen tarvitsee paljon rakennusaineita kasvaakseen poliittiseksi ihmiseksi. Hän tarvitsee myös tuutulauluja uniinsa.”

Runon lumous

Olet kirjoittanut, että runous on hienointa mitä ihminen voi saada aikaan, hienompaa kuin elokuvat tai teatteri tai romaanit. Millä tavalla?

– Runoissa pystytään nostamaan ihmisen merkitys esiin selittämättä, perustelematta. Runo välittää tiettyjä kuvia, panee ajattelun liikkeelle, avaa uuden maailman. Siinä runot muistuttavat satuja.

Keskustelumme lomassa olen vaivihkaa katsellut seinällä olevaa, nuorta naista esittävää muotokuvaa. Siinä on jotain tuttua, mutta en saa päähäni mitä.

Aliisa auttaa:

– Kirsi Kunnas oli käymässä täällä, pysähtyi taulun eteen, sanoi sitten: ei voi olla totta, tuo on äitini maalaama.

Niin, Anja Vammelvuota esittävä muotokuva muistuttaa tyyliltään taulua, jonka olen nähnyt Kirsi Kunnaksen ja Jaakko Syrjän kotona. Sekin oli Sylvi Kunnaksen maalaama ja esitti Kirsiä nuorena tyttönä.

Jostain syystä taulua katsellessa tuntuu siltä kuin ikuisuus hipaisisi poskea. Sylvi, Kirsi, Anja, Jarno, Jaakko – kaikki he ovat paikalla juuri nyt.

Sylvi Kunnaksen maalamaa muotokuva Anja Vammelvuosta eli Jotaarkka Pennasen äidistä on kunniapaikalla Pennasen ja Aliisa Pulkkisen kotona.

Mikä on elämän salaisuus?

Kirjassaan Elämää pienempi näytelmä Jotaarkka Pennanen toteaa useamman kerran, että kaikkein tärkeintä on selvittää elämän salaisuus. Ei siis elämän tarkoitus, vaan salaisuus. Onko se 80 vuodessa selvinnyt? Elämän salaisuus?

Jotaarkka huokaa syvään ja alkaa miettiä. Aliisa vastaa hänen puolestaan, omalla tavallaan.

– Jotaarkkahan on erittäin hyvä ihminen. Olen suunnattoman onnellinen, että olen löytänyt elämääni hänenlaisensa ihmisen, joka on humaani, kiltti ja lämmin, Aliisa aloittaa, katsoo Jotaarkkaa, joka tuijottaa vähän nolona jalkojaan.

Aliisa ei anna armoa vaan jatkaa:

– Olen oppinut sinulta… niin, olen oppinut elämän asennetta. Joskus sanoit, että jos pettyy johonkin ihmiseen, niin saa syyttää vähän itseään, koska silloin on antanut toiselle ihmiselle liian suuren taakan kannettavaksi.

Jotaarkka melkein liikuttuu, saa sanotuksi:

– Jos olen noin hienon lauseen sanonut, niin allekirjoitan sen kyllä

Ja naurahtaa päälle.

Aliisa pysyy asiallisena:

– Olet sinä sen sanonut. Sellainen olet. Ja siksi olen sinuun rakastunut. Ja sinua rakastan.

Jotaarkka on hiljaa, Pyhäjärvi on hiljaa, Matti on hiljaa, seinältä katselevat ja kuuntelevat Jarno, Anja, Aarne ja Ain’Elisabet ovat hiljaa. Elämän salaisuus on paljastunut varoittamatta Pispalan kattojen yllä.

Se on rakkaus.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua