Levykatsaus: Joni Ekman, M. I. Laine & Sortumavaara, Smaragdi, Lintudisko, Fleur

Uuden aallon purkkaa

Joni Ekman: Vuoden päivät / Mene ja tiedä (Suloiset elukat, 2026)

Tamperelainen Joni Ekman pitää musahommat tulilla ja sävelkynänsä terävänä. Huhtikuun alussa julkaistu seiskatuumainen Vuoden päivät / Mene ja tiedä tarjoilee kaksi tasavahvaa trippiä, jotka molemmat ovat nostalgialla kyllästettyjä muotovalioita.

Kevyesti poppaileva ja kosketinvetoinen A-puoli Vuoden päivät lipuu musiikillisella meiningillä 1970-lukuisen purkkapopin ja uuden aallon aaltoihin. Säästeliäästi annosteltu kitara puristaa sopivasti kitkeryyttä keittoon, kuin lorauksen vinegaaria höyryävään Fish & Chips -annokseen. Menevämpi ja akustisen kitaran poljentoon luottava B-puoli on kuin unohdettu Leevi & The Leavings -klassikko. Stemmat soivat raukeasti ja koukut ovat kohdillaan.

Seiskatuumaisen mukana saa myös postikortin kokoisen Joni Ekman -fanikuvan, jossa artisti poseeraa taustallaan Tampereen Navigaatioseuran toiminnallinen keskus Pajasaari. Miksi? Miksi ei?

* *

Kipua ja vihaa

M. I. Laine & Sortumavaara: Kiltit tytöt (Sortumavaara, 2026)

M. I. Laine on Turusta käsin vaikuttava artisti, joka on monien vaiheiden jälkeen käynnistänyt musiikillisen uransa uudelleen. Debyyttisingle Kiltit tytöt julkaistiin toukokuun 1. päivänä.

Kappaleen taustalla on järkyttävä ja surullinen omakohtainen tarina. Vuonna 2005 kolme nuorta miestä pahoinpiteli ja raiskasi alle kouluikäisen tytön. Kukaan miehistä ei koskaan joutunut vastuuseen teostaan. Kiltit tytöt käsittelee kipua ja vihaa, jota M. I. Laine on tämän jälkeen kantanut sisällään.

Yhdessä Sortumavaara-yhtyeen kanssa toteutettu levytys on orgaaninen ja soi hienostuneen vähäeleisesti. Tilaa jää tarinalle ja tekstille, sekä M. I. Lainen miellyttävälle ja luonnollisen pakottomasti soivalle vibralle. Kiltit tytöt on rohkea ja erinomainen paluu musiikin pariin.

* *

Maagista iskelmää

Smaragdi: Aika kuluu nopeaan / Mutrusuu (Musakonttori)

Nuutajärveläinen Smaragdi kuvailee soittavansa ”maagista iskelmää” ja se onkin aivan toimiva kuvaus. Otto Koivurannan (basso), Heikki Viinikaisen (laulu, kitara, sanat & sävelet) ja Maiju Viitasen (rummut & taustalaulu) muodostama kolmikko julkaisi huhtikuussa seiskatuumaisen, joka sisältää yhtyeen uusimman singlen Aika kuluu nopeaan sekä jo vuosi sitten ilmestyneen debyyttisinglen Mutrusuu.

Yhtyeen soundeista ja ilmaisusta huokuu 1970-lukuinen fiilistely. Rummut soivat täyteläisen retrolla otteella ja basso groovaa napakasti. Laulu ja kitara ottavat vapaamman, leijailevan roolin. Soitannollisesti liikutaan samoilla progressiivisia vaikutteita tyylikkäästi kiertävällä akselilla kuin Liekki-yhtye aikoinaan legendaarisella Korppi-albumillaan. A-puolen kaikuefektillä kikkaileva laulu ja sopivaan kohtaan rumpufilliin annosteltu flanger kertovat, että asioita ei ole tapahtunut vain sattumalta, vaan vilpittömän tekemisen ja näkemyksen kautta.

B-puoli Mutrusuu on iskelmällisempi ja paljastaa Smaragdista toisenlaisen, kotimaista melankolista iskelmää esittelevän ulottuvuuden.

Tuotanto on kautta linjan hillittyä ja hallittua. Huomaan kaipaavani vielä hiukan rohkeampaa ilmaisullisempaa otetta. Peli on joka tapauksessa avattu hienolla seiskalla.

* *

Nyrjähtänyttä ja introverttia

Lintudisko: Nollatutkija Marsista (Lintudisko)

Lintudiskon takana piileksii laulaja-lauluntekijä Mikko Juhani. Nollatutkija Marsista on syyskuussa ilmestyvän albumin ensimmäinen singlemaistiainen. Kiinnostavasti nimetty kappale liikkuu vinksahtaneen scifi-tarinoinnin ja kitarapopin maailmassa. Kuvitelkaa kitaraa soittava kuoriainen, joka on kellahtanut selälleen ja menettänyt suuntavaistonsa. Siltl jollain ilmeellä kuoriainen haarukoi homman kotiin ja tietää täsmälleen mitä tekee ennen kuin lennähtää sisäänpäin omiin haaveisiinsa.

Kyseessä on herkullisen introvertti ja nyrjähtänyt popkappale, jossa asiat menevät oikealla tavalla sovitun kohdan ohi. Ei voi kuin hymähtää kitarariffin tahdissa. Ilmaisussa voi aistia tuulahduksia Kari Peitsamosta ja Risto-yhtyeestä.

Nollatutkija Marsista on artistin itsensä käsialaa niin sävellyksellisesti kuin soitannollisesti Heidi Elmgrenin taustalaulua lukuun ottamatta. Tällainen kokonaisvaltainen ote mahdollistaa tinkimättömän nyrjähtäneen vision.

* *

1960-luvun henkeä

Fleur: Jour D’été (Soundflat)

Alankomaalainen Ye-Ye-artisti Fleur ilmoitti päättävänsä soolouransa kesäkuussa julkaistavalla Jour D’été -EP:llä. Siitä julkaistiin vappuna nimibiisi, joka rullailee artistille tuttuun tyyliin 1960-luvun meiningeissä. Tuotannosta tulee mieleen The Monkees, joten ihan oikealla asialla ollaan. Fleurin jutussa pyörää ei pyritäkään keksimään uudelleen. Kyse on enemmän aihealueen syvädiggailusta ja postimerkkeilyn kaltaisesta mehustelusta.

Fleur pomppasi tehokuunteluuni syyskuussa 2019 julkaistun debyyttisinglen Mon Ami Martienin ja kesällä 2020 eponyymin debyyttialbumin myötä. Bouquet Champêtre (2022) ja Fille Sauvage (2024) jatkoivat vahvan 1960-lukuisen fiilistelyn parissa. Oman tuotannon sekaan istui saumattomasti mainio live-esitys kautta aikain parhaasta euroviisukappaleesta, eli France Gallin Poupée de cire, poupée de sonista.

Sitten vuoden 2025 keikat peruuntuivat ja jotain harmillista tapahtui. Ja nyt hommat paketoidaan neljä biisiä sisältävällä seiskatuumaisella.

Fleur vaikuttaa nykyisin Plastic Family -nimisessä yhtyeessä kosketinsoittajana, joten ura musiikin parissa onneksi vaikuttaa jatkuvan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua