Hulda Huiman lausuntamaisen eleetön tyylikkyys kantaa uuden albumin elektromausteisessa soitossa – arviossa Ilma

Kuvat: Henri Salonen / Sini Suvanto

Maa ja ilma ovat yhdessä maailma. Helsinkiläisen laulaja-lauluntekijän Hulda Huiman Maailma-albumikokonaisuuden ensimmäinen puolikas Maa julkaistiin vuonna 2019, nyt on vuorossa jälkimmäinen, nimeltään Ilma. Näitä ennen Hulda Huimaa on kuultu kahdella albumilla.

Siinä missä Maa oli pienesti vinoa ja mukavan rullaavaa folkpoprockia, josta löytyi myös komeasti kasvateltua kliimaksia, yhdistelee Ilma pelkistettyä bändisoittoa kokeellisiin elektroelementteihin.

Tuottaja Samuli Tannerin tuoma elektroninen puoli tuo mukavasti uutta näkökulmaa Hitaat sekunnit -yhtyeen soitolle. Kitaristi Juuso Paaso, basisti Ville Laurila ja rumpali Aleksi Karppinen pitävät kiinni pienesti kauniista soitosta, joka saa nyt uudenlaisen patinan. Ilma onkin viipyilevän öinen, pehmeän kuulas ja tummasti sykkivä, mutta silti aika lähellä levykaksikon ensimmäistä puolta.

Albumin aloittava Kotimatka väreilee raukean tummasti; kotiin matkataan, vaikka tietä ei näy. Heleän kuulas ja hissutteleva soitto ammentavat hillitysti sähköisestä säröstä. Pienet surisevat efektit tuovat rauhallisen pohdiskelevaan kappaleeseen väriä ja syntetisaattorikuvio melodista kaarta.

Yö on musta on astetta tummempi, nimensä mukaisesti öinen sävellys. Kasaritussahtelevien syntetisaattorielementtien tahdissa juokseva kappale on kauniin melankolinen, mutta efektit ovat sen verran muoviset, että hetkittäin hiukan hymyilyttävät. Kappaleen laulu lainaa tuutulaulumantraa Tuu tuu tupakkarullasta.

Hulda Huiman lausuntamainen laulutyyli sopii kappaleiden hypnoosiin. Kantripoljennolla askeltava Luomet kuin tähdet yhdistelee hiukan valoisampaa reippautta ja isompaa soittoa pakettiin, mikä melodiakoukun kanssa nostaa kappaleen albumin eturiviin. Hypnoottinen Tie vie laskee vauhdin ja sykkii metronomimaisella iskulla tumman viipyilevästi. Yli seitsenminuuttisen kappaleen lopussa Tanner ruuvaa sähkömausteet ruvelle, muttei mitenkään päällekäyvästi.

Leppeän riisuttu ja hymyilevä Syys viehättää pienuudellaan ja stemmalaulullaan. Kappaleen kasvatus isompaan, jopa tiluttelevaan rock-ilmeeseen ei pilaa tunnelmaa, koska siitä osataan taas laskeutua riittävän sulavasti. Elektronisesti sytkyttävä Kärpänen todistaa Hulda Huiman eleettömän tyylikkään heleyden kantavan sähköisemmässäkin ympäristössä.

Valo välttää tietä rakentaa töksäyttelyyn asti viipyilevästi, mutta nousee aina kipakkaan kaareen asti. Vaivihkainen askel kasvatetaan harkiten isompaan kaareen, mutta ripustautumatta jykevimpiin elementteihin, joiden parissa vain pistäydytään. Tuttu pelkistetty viipyilevyys loistaa myös matkalla korkeampiin musiikillisiin torneihin. Lyhyt nimibiisi humisee ja sykkii reilun minuutin mantramaisesti kaiuttaen.

Päätöskappale Unen kirjoitin muistiin on komeasti rakennettu, heleän tasapainoinen ja melankolinen tunnelmointi, jossa hillitty bändisoitto tukee hienosti solistin laulun pientä melodiakaarta. Säröä voi käyttää maalailuun asti ilman, että maisema muuttuu isoksi tai hengitys tukkeutuu.

Harkitsevaisuus onkin Ilma-albumin soiton olennaisimpia piirteitä. Pienillä siveltimenvedoilla saadaan aikaan isojakin kaaria ja toisaalta särisevämmät elementit eivät kadota otetta hillitystä pelkistyksestä.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua