Interaktiivisuudessaan leikkisä näyttely soittelee syvimpiä inhimillisiä tunteitamme – Illuusio Tampereen Taidemuseossa

02.05.2022

Hanna Haaslahti: Simulation Box (2016). Kuva: Jari Kuusenaho / Tampereen taidemuseo

KUUKAUDEN MUSEONÄYTTELY | Tampereen taidemuseon näyttelykokonaisuus Illuusio ei jätä katsojaa ulkopuolisen tarkkailijan asemaan, vaan kutsuu ja innostaa osallistumaan oman näyttelykokemuksen syntyyn.

Tampereen taidemuseon Illuusio-näyttelyn hätkähdyttävimmät teokset ovat Markus Kåhren käsialaa. Niillä molemmilla on maailman yleisin taideteoksen nimi Nimetön, mutta toisiinsa verrattuina ne ovat hyvin erilaiset. Installaatio Nimetön (1996) on askeettinen huone, joka luo hätkähdyttävän häiriötilan sen sisään astuvan katsojan aistikokemukseen. Enempää teoksesta ei voi kertoa pilaamatta sen kohtaamista. Kannattaa siis vain astua huoneeseen ja katsoa, mitä tapahtuu. Sen voin luvata, että teos saa aikaan voimakkaan kokemuksen.

Tuoreempi Kåhren teos, Nimetön (2022) on koko näyttelyn haastavin. Sekin on huonemuotoinen installaatio. Teräksisiin seiniin heijastuu kuvamateriaalia hätää ja julmuutta kokeneista ihmisistä. Kuvat ja videot on poimittu eri aikakausien uutisista.

Seinäpintojen harmaa teräksisyys korostaa maailman kylmyyttä ja synnyttää torjuntaa, vaikka taiteilijan tarkoituksena on näyttelytekstin perusteella ollut myös peiliefekti. Peilaus ei mattaharmaassa huoneessa toteudu, mutta katsoja joutuu kohtaamaan sorretut ihmiset suljetussa, näköalattomassa tilassa, vertaisinaan.

Installaatio on hyvin vaikuttava, häiritsevä ja riipaiseva varsinkin nykyisessä maailmantilanteessa. Kåhre haluaa herättää kysymyksiä esimerkiksi siitä, millaisena haluamme nähdä ja millaisena pystymme näkemään uutiskuvien esittämän todellisuuden.

Tästä teoksesta kuulen ohimennen parikin torjuvaa yleisökommenttia. Kokemusta ei ole helppo ottaa vastaan etenkään taidenäyttelykontekstissa, jossa odotetaan ehkä viihtyisyyttä. Se voi olla piinaava ja ahdistava, ja siksikin teos on luultavasti yksi tämän näyttelyn tärkeimmistä juuri nyt.

Kehollisia kokemuksia

KUVA1 KANSIKUVA PasiRauhala FragmentedNotes

Pasi Rauhalan teos Fragmented Notes (2022). Kuva: Tampereen taidemuseo

Valtaosa Illuusion teoksista on kuitenkin hauskoja. Osallistuminen on olennaista, mutta se ei vaadi katsojalta paljon. Useimmiten riittää se, että vain liikkuu teoksen äärellä ja kiinnittää huomiota efekteihin, joita oma liike synnyttää.

Useat näistä teoksista perustuvat tavalla tai toisella digitaalisuudelle. Esimerkiksi Pasi Rauhalan vuorovaikutteinen mediateos Fragmented Notes (2022) reagoi katsojan liikkeisiin välittömästi sekä auditiivisesti että visuaalisesti. Sen äärellä voi kokea oman kehonsa olevan instrumentti, mikä on hyvin valloittava ja hauska kokemus – vaikka äänimaailma ei nuotteja seuraakaan.

Hanna Haaslahden Simulation Box (2016) ja Heidi Tikan Mother, Child (2000/2011) eivät puolestaan paljasta yhtä suoraviivaista reaktiivisuutta katsoja-kokijan ja teoksen sisältämän teknologian välillä. Kun työnnän käteni Simulation Boxin sisään ja tutkin, miten seinällä näkyvät projisoinnit reagoivat liikkeisiini, en ole enää varma, kumpi vie – teos vai minä. Kaikkia käsimerkkejäni Simulation Box ei ainakaan suostu oppimaan.

Tikan Mother, Child voi saada katsojan kokemaan yhteyttä taidehistoriasta tuttujen madonna-aiheiden kanssa. Henkilökohtaisella tasolla se aktivoi muistoja oman äitiyden vauva-ajoista. Teos voi koskettaa kehomuistia aivan erityisellä tavalla, jos sen osaksi rauhoittuu.

KUVA3 Heidi Tikka Mother Child

Heidi Tikka: Mother, Child, 2000/2011. Kuva: Tampereen taidemuseo

Petri Eskelisen puusta rakentamat interaktiiviset veistokset ovat humanistis-humoristisia koneita, jotka vaativat katsojalta kokonaisvaltaista kehollisuutta ja kehokontaktia. Lukija ja kuuntelija (2015) kehottaa katsojaa ottamaan melko riuskan otteen teoksesta, jota pystyy liikuttelemaan kankeahkosti pitkin lattiaa. Lattia toimii eräänlaisena äänilevynä, ja rakennelman puiset kaiuttimet toistavat teoksen liikuttelusta syntyvät kirahdusmaiset äänet. Katsoja voi kokea tavallaan karkeasti soittavansa taidemuseota.

Eskelisen Halaamisen mekaniikkaa (2014) antaa kokijalle tilaisuuden halaukseen ilman toista ihmistä. Eskelisen puisten teosten mekanismit ovat viehättävällä tavalla konkreettisia, näkyviä, ihmisjärkeen mahtuvia. Ne myös onnistuvat purkamaan mahdollisia teknologiapelkoja näyttämällä, miten yksinkertaisiin lainalaisuuksiin tekniikka loppujen lopuksi perustuu. Niiden äärellä ja niitä kokeillessa tulevat herkästi mieleen myös Leonardo da Vincin keksinnöt.

Jarno Vesalan teokset eivät edellytä eivätkä mahdollista katsojalta samantyyppistä interaktiivista toimintaa kuin valtaosa näyttelyn muista teoksista. Nämä installaatiot haastavat mieltä asetelmallisuuden outoudella, aavemaisilla elementeillä, jotka rikkovat arkisten havaintojemme lainalaisuuksia. Näin Vesala on taiteilijana henkistä sukua Markus Kåhrelle.

KUVA4 Jarno Vesala Muotokuva isasta ja tyttaresta

Jarno Vesala: Isän ja tyttären muotokuva, installaatio, sekatekniikka (2021). Kuva: Tampereen taidemuseo

Sekä Kåhren että Vesalan installaatioissa katsoja kutsutaan osaksi teoksen visuaalista todellisuutta, jonka maailma jää kuitenkin kokijalle aina lopulta arvoitukselliseksi. Samalla kukin joutuu vääjäämättömästi kohtaamaan myös oman ulkopuolisuuden kokemuksensa.

Kokonaisuutena Illuusio onnistuu koskettamaan yleisinhimillisiä yhteyden kaipuun tarpeita – ja yhteyden menettämisen tuottaman pettymyksen tunteita.

Katri Kovasiipi
Pirkanmaan Kulttuurirahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.

Illuusio. Tampereen taidemuseo, Puutarhakatu 34, 22.5.2022 saakka ti–to klo 9–17, pe–su klo 10–18 Näyttelyn taiteilijat: Petri Eskelinen, Hanna Haaslahti, Markus Kåhre, Jaana Partanen, Pasi Rauhala, Heidi Tikka ja Jarno Vesala. Äitienpäiväsunnuntaina 8.5. ilmainen sisäänpääsy taidemuseoon kaikille äideille.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua