Tuhka päivittää savupirttihitit synkäksi elektrodoomiksi – Telakalla koettiin erilaiset kansanmusiikki-iltamat

Tuhkan Annaleena Haapasalo ja Aimo Laitamo. Kuva: Tommi Liljedahl

Tuhkan levynjulkaisukeikka Tampereen Telakalla 30.10.2021.

Värttinä toi 30 vuotta sitten kansanmusiikin festareille ja klubeille. Muun muassa jouhikkorokkari Pekko Käppi ja etnoteknobändi Suistamon Sähkö ovat raottaneet samaa arkistoarkkua.

Lokakuun lopun harmaudessa nimettömän debyyttialbuminsa julkaissut Tuhka ei pyyhi pölyjä vanhasta kansanlyriikasta silkkiliinalla, vaan teräsharjalla. Tamperelaistrio riisuu kansanlauluista kaiken turhan ja vyöryttää avainriimit hitaana ja jylhänä elektrodoomina.

Kolkon konebiitin ja hyytävän ambientmaton päällä kirskuva kitara jäädyttää kuulemaan kuulasta laulua oudossa mielentilassa. Sanat ovat tutut, mutta synkkä viesti menneisyydestä pureutuu selkäytimeen aivan uudella tavalla.

Kansanmusiikkia syksyn synkkyydestä

Nostalgia ei ole rehellistä. Toiset poimisivat entisajoista kohtuullisen ja luonnonläheisen elämäntavan, toiset perinteiset arvot ja asenteet. Kukaan ei kaipaa koko pakettia.

Tuhka muistuttaa, ettei menneisyyden elämä ollut pelkkää tanssia suloisessa suvessa, vaan suuri osa vuodesta järsittiin lanttua ja kuivakalaa savupirtissä. Tuhkan tulkitsemana kansanmusiikki ei ole kesäistä ja karjalaista kepeyttä, vaan sinnittelyä pimeillä nälkämailla.

Synkät ja ahdistavat kansanlauluversiot eivät ole kertakäyttövitsejä, vaan vanhoista aineksista tuhkattuja uusia biisejä. Levyn avainkappaleisiin lukeutuva Herrojen kanssa pellon laidassa on pysäyttävä esimerkki ahdistavasta inhorealismista. Finnhitsien kultakaudella Carola levytti Vexi Salmen kääntämän ruotsalaisen kansanlaulun nostalgisena lallatuksena. Tuhkan hypnoottisessa spoken word -versiossa ei kirmata viljavalla vainiolla, vaan laahustetaan routaisen sänkipellon kaidalla tiellä sumuisessa syksyssä. Näköalattomaan osaansa sysätyn yksinhuoltajaäidin askel ei ole kepeä, kun hän möyryävän kitaravallin alle luhistuessaan huokaa, että itse täytyy ne seuraukset sietää.

Tuhkan versio paljastaa kansanlaulujen nerokkuuden. Ajalla ennen suoratoistopalveluita ja sähköjä musiikki tuotettiin itse. Savupirttihittien piti upota moneen sukupolveen. Lapselle laulu oli tarttuva rallatus, vanhemmille kipeä kuvaus luokkayhteiskunnasta, jossa piikatyttö oli herrojen saalista.

Tuhkatut kansanlauluversiot kertovat, että ennen oli kaikki huonommin. Kuva: Tommi Liljedahl

Hyytävä Velisurmaaja huipensi keikan

Telakalla koettiin lauantai-iltana toisenlaiset kansanmusiikki-iltamat, kun debyyttiään juhlistanut Tuhka lämmitteli lavaa Pekko Käpille. Vaikka bändin liveolemus oli hieman lämpimämpi kuin Risto Ylihärsilän miksaama levysoundi, vaikutus oli enemmänkin jähmettävä kuin riehaannuttava. Jumitukset eivät yllytä tanssimaan, vaan kuuntelemaan henkeä pidätellen kansanrunouden inhorealistista viestiä.

Annaleena Haapasalo tasapainoili ristiriitaisessa roolissa: solisti velloi tummassa synkkyydessä ja riemuitsi siinä ohessa esikoislevyn julkaisusta täpötäyden salin edessä. Pedaaliensa pariin vetäytyneet kitaristi Aimo Laitamo ja konevelho Lauri Pulakka astuivat esiin, kun oli aika roimia lisäkerroksia uhkaavaan äänimattoon.

Lauri Pulakka antoi sielukkaan riipivän äänen Velisurmaajalle. Hectorin ja Värttinän vuoropuhelu teki kansanlaulua tunnetuksi 1990-luvun puolivälissä. Haapasalon ja Pulakan kalmankatkuisempi versio kasvoi ihokarvoja nostattavaksi keikan huipentumaksi. Keskiaikaisesta heimokulttuurista ammentavassa mustasukkaisuustarinassa äiti on huolissaan pojastaan, eikä tämän tekemästä kunniamurhasta.

Tammela 33100 -bändistä tuttu kolmikko tuskin pohti kansanmusiikkilaarilla asioidessaan, mitä voisi kappaleilla julistaa. Mutta biisejä työstäessään, hidastaessaan ja riisuessaan Tuhka on kaivanut esiin uusajankohtaisia teemoja, kuten naisen aseman.

Jo Portishead-muottiin sovitettu Tuoll’ on mun kultani -ensisingle kertoi naisen perinteisestä elämäntehtävästä: pitää etsiä mies, jota voi kaivata, ikävöidä ja palvoa kotilieden äärellä. Sama teema nousee esiin, kun Annaleena Haapasalo ottaa kertojanäänen Tapio Rautavaaran tunnetuksi tekemässä vonkauslaulussa Jos sais kerran reissullansa. Niiden jälkeen edes Hyvää hyvää iltaa ei vaikuta hilpeältä menorallilta, vaan rautalankakitaran aavemainen kaiku peittää jotain häiritsevää ja uhkaavaa.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua