Mielenosoituksia ja vankilakirjeitä – Yksi tarina Turkista

Kerran kuussa näin: Cigdem Mater (vas,), äiti Nadire, aviomies Murat, isä Tayfun ja ystävätär Aslı. Kuva: Nadiren kotialbumi

Leena Reikko, teksti

Olen seurannut Turkin asioita ja erityisesti ihmisoikeustilannetta 90-luvun alusta asti, jolloin muutin Istanbuliin. Se oli kotini kymmenen vuotta. Silloin erityisesti kurdien tilanteesta kirjoittavat toimittajat ja poliitikot olivat vallanpitäjien silmätikkuina; heitä vangittiin, mutta heitä myös katosi ja tapettiin.

Tunsin asuvani maassa, jossa sekä sananvapautta että ihmisoikeuksia loukattiin päivittäin. Nyt ajattelen, että tuolloin asiat olivat kuitenkin melko hyvin.

Turkkia on 2000-luvun alkupuolelta asti hallinnut Recep Tayyip Erdoğan, joka on vähitellen nostanut itsensä yksinvaltiaan asemaan. Suurin osa mediasta ja oikeuslaitoksesta on hänen hengenheimolaistensa valvonnassa. Kritiikkiä presidenttiä ja hänen politiikkaansa vastaan ei sallita.

Tässä vain yksi esimerkki.

* *

Çiğdem oli 13-vuotias, nenäkäs, sanavalmis ja itsevarma lettipäinen tyttö, kun tapasin hänet ensimmäistä kertaa Istanbulissa 1990-luvun alussa. Olin juuri muuttanut Turkkiin, ja hänen äitinsä Nadire Mater ja minä olimme perustaneet kahden journalistin toimiston.

Nadire ei tiennyt, miten freelancerina toimitaan, enkä minä osannut turkkia. Mutta meitä oli kaksi ja autoimme toisiamme.

Nadire tulkkasi minulle ja minä opetin hänelle radiotyön alkeet. Eikä aikaakaan, kun Nadire jo työskenteli Euroopassa toimiville turkinkielisille radiotoimituksille ja minä Ylelle. Myöhemmin Nadiresta tuli kansainvälisen IPS-uutistoimiston ensimmäinen kirjeenvaihtaja Turkissa.

Seuraavien kymmenen vuoden aikana Nadire pelasti minut useammin kuin kerran, kun poliisi oli pidättänyt minut, kurdiasioista raportoineen suomalaistoimittajan. Hän soitti milloin poliisiasemalle, milloin lähetystöön, toisinaan Yleen ja joskus naapuritoimistomme lakimiehille, jotta sain takavarikoidun kuvamateriaalini takaisin. Nadire on tunnettu ihmisoikeus- ja sananvapausaktivisti sekä Turkissa että kansainvälisesti.

Çiğdem hankki teini-ikäisenä lisätienestejä ulkomaalaisten toimittajien fiksarina; hän avusti myös minua ja muutamia Turkissa piipahtavia suomalaistoimittajia. Myöhemmin hän seurasi äitinsä jalanjälkiä, kouluttautui media-alalle ja puolusti Nadiren tavoin ihmisoikeuksia ja sananvapautta.

Nyt Çiğdem Mater on 47-vuotias elokuvatuottaja-toimittaja ja istuu 18-vuotista vankilatuomiota istanbulilaisessa Bakırköyn naisvankilassa. Hänet tuomittiin kolme vuotta sitten valtion vastaisesta toiminnasta. Hänen kohdallaan yritys ”kaataa hallitus” tarkoitti dokumenttielokuvaa, jota ei ole koskaan edes alettu kuvata.

Tytät ja äiti Mater. Kuva: Nadiren kotialbumi

* *

Kaikki alkoi vuonna 2013 suurista Gezi-mielenosoituksista Istanbulissa. Niissä vastustettiin ensin miljoonakaupungin ainoan viherkeitaan muuttamista vielä yhdeksi ostoskeskukseksi. Sittemmin protestit yltyivät ja levisivät koko maahan. Niillä protestoitiin silloisen pääministerin ja nykyisen presidentin Recep Tayyip Erdoğanin koko hallintoa vastaan.

Yli 20 ihmistä kuoli mielenosoituksissa ja 5 500 asetettiin syytteeseen protestien vuoksi.

Çiğdemin silloinen työnantaja oli suurliikemies ja kulttuurifilantrooppi Osman Kavala. Häntä syytettiin muun muassa levottomuuksien rahoittamisesta, ja myös hänen yhteistyökumppaninsa joutuivat syytteeseen.

Vuosia kestäneiden oikeudenkäyntien jälkeen Kavala sai elinkautisen, Çiğdem ja kuusi muuta samalla syytettyä 18 vuotta vankeutta. Jokaisen kohdalla todisteet olivat jo mainitun, Gezi-mielenosoituksista kertovan, mutta tekemättömän dokumenttielokuvan kaltaisia.

* *

Erdoğanin pitkällä valtakaudella oikeuslaitos on ajautunut kriisiin. Tuomioistuimiin on vaihdettu hallinnolle uskollisia virkamiehiä ja vankilat ovat täyttyneet toisinajattelijoista.

Sekä Amnesty International että Human Rights Watch seurasivat oikeudenkäyntejä ja ovat aina silloin tällöin muistutelleet tuomioiden epäoikeudenmukaisuudesta.

Valtiotasolla Turkkia ei sen sijaan ole juurikaan painostettu; muun muassa pakolaiskysymyksen vuoksi Eurooppa suhtautuu passiivisesti Turkin oikeuslaitoksen kriisiin ja ihmisoikeusrikkomuksiin.

Nyt Turkissa on jälleen osoitettu mieltä. Tällä kertaa syynä on Istanbulin pormestarin Ekrem İmamoğlun vangitseminen maaliskuussa. Häntä pidetään istuvan presidentin vahvimpana poliittisena haastajana, joka voittaisi vaalit mennen tullen, jos ne pidettäisiin nyt.

Tuhansia on jälleen pidätetty, satoja syytteitä nostettu.

Istuvat vangit antavat vanhan turkkilaisen vankilaperinteen mukaan kirjeitse neuvoja ja opastusta juuri tuomionsa saaneille. Çiğdem kirjoittaa vankilassa paljon, ja hänen tekstejään julkaistaan toisinaan muun muassa BirGün-lehdessä. Huhtikuussa julkaistussa kirjeessään hän antaa mieltään osoittaville nämä vinkit:

”Kun joutuu vankilaan, tarvitsee luonnollisesti kotoa monia asioita, kuten vaatteita ja kenkiä. Niitä on hankala saada tänne sisään. Luulen, että nykyoloissa (toistaiseksi) on hyvä, että te ulkona olevat pakkaatte itsellenne valmiiksi vankilakassin samalla tavalla kuin pakkaatte kassin maanjäristyksen varalle. Kaikki kun ovat vaarassa. Säännöt ovat yksinkertaiset: sininen, vihreä ja tekstit ovat kiellettyjä. Ja tämä ei ole sääntö vaan vinkki: ei nauhakenkiä, vaatteet puuvillaa. Kun kassi on valmiina, ei tarvitse vaivata ketään. Ja mikä tärkeintä, ja nyt puhuu kokemus: jos teillä on säännöllinen lääkitys, kirjoituttakaa se sähköiseen ”omakantaan”!”

Çiğdem kärsii tuomiotaan kahden hengen sellissä. Hän saa tavata rakkaitaan kerran kuukaudessa niin, että välissä ei ole pleksilasia. Soittaa saa viikoittain. Jos rahat sattuvat riittämään, vankilassa on myös kauppa, josta voi ostaa kaikenlaista pesukoneesta alkaen.

Kirje uusille vangeille loppuu toivorikkaasti:

”Ja kaikkein tärkeintä on ILO! Ilosta on apua. Älkää luopuko ilosta ja kikattelusta, naurakaa täysin palkein! Kaikki tämä on nimittäin niin kummallista ja typerää, ettei sille voi kuin nauraa, ja mehän tiedämme, että meidät tänne tunkeneet ihmiset vihaavat kaikkein eniten nauruamme; he eivät siedä kikattelua, koska se ei ole heidän käsissään.

 

Kaikki me tuhannet syyttöminä ja laittomasti vangitut ihmiset kaikkialla maamme vankiloissa istumme täällä iloisina ja rauhallisin mielin, sillä tiedämme olevamme oikeassa. Toivon, ettei tämä kestä loputtomiin; jotkut teistä eivät lue tätä kirjettä Silivrin, Metrisin, Menemenin tai Sincanin vankilassa vaan kotona, mutta jos… Älkää unohtako iloa, kirjoja ja sitä, että olette oikeassa.

 

Rakkain terveisin, Ciğdem, Bakırköy”

Kirjeen suomennos Tuula Kojo.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua