Sex Pistols otti vastustamattomasti Ilosaarirockin pääesiintyjän roolin

Sex Pistols. Kuvat: Pasi Huttunen

Ilosaarirock Joensuussa 17.–19.7.2026.

”Ihan tautisen hyvä”, julisti heti keikan jälkeen joku Niskaperseotteen ensimmäistä kertaa nähnyt. Ensikertalaisia riitti, sillä kontiolahtelaispunkkarit nousivat nyt ensimmäistä kertaa ison festivaalin lavalle. Bändi aloitti lauantaipäivän ja sai heti käyntiin kiitettävän mylläkän Sound-lavalla. Myöhemmin päivällä olisi luvassa sitä punkin kaikkein vanhinta vanhaa liittoa kun Sex Pistols ponnahtaisi lavalle.

Päivän bändikattaus näkyi myös niin, että Niskaperseotteen yleisössä ikäjakauma oli melkoinen. Tuli selväksi, että irokeesit ja muut eivät kysy ikää. Ja sekin tuli selväksi, että punk elää ja voi hyvin. Pahoinvointivaltio ja vastaavat kappaleet resonoivat tässä ajassa. Jo aiemmin viikolla näkyi kaupungilla vähän väliä Niskaperseote-paitoja kaikenikäisillä. Bändi oli katusoittaessaan saanut niitä hyvin kaupaksi.

Asian voisi muotoilla vaikka niin, että bändin suoratoistopalveluissa julkaistujen kappaleiden soundit ovat hyvin autenttiset. Kappaleet eivät sentään kuuntelukelvottomia ole, mutta melkein. Erittäin punk siis. Joka tapauksessa oli ilo kuunnella niitä livenä esitettynä jo toista kertaa tällä viikolla, sillä ryhmä esiintyi myös Popkadulla. Hyvältä kuulosti ja selvää sai.

Pitti Niskaperseotteen keikalla.

* *

Mutta palataan ensin perjantaihin. Ylex-lavalla keikkaa katsoessa mietin lähes kyynel silmäkulmassa, että tätä on Ilosaarirock. Jostain puskista, tässä tapauksessa Irlannista, on vetäisty paikalle suomalaisille melko tuntematon bändi vetämään ensimmäistä Suomen-keikkaansa. Sitten siitä tuleekin koko festivaalikokemusta määrittävä, upea keikka. Florence Road soitti rennon napakasti ja selvästi nautti olostaan festivaalin toiseksi suurimmalla lavalla. Eikä lava ollut bändille yhtään liian iso. Ei poppoo toki kokematon ole. Bändi on perustettu vuonna 2019. Nousukiito alkoi viime vuonna.

Laulaja ja kitaristi Lily Aron, kitaristi Emma Brandon, basisti Ailbhe Barry ja rumpali Hannah Kelly saivat myös yleisön mukaan ja kappaleessa Surprise, Surprise nousi käsien meri ilmaan basistin ohjeistamalla tavalla. Kappaleista ainakin Heavy oli monelle selvästi tuttu. Sen verran sujuvasti yhteislaulu sujui.

Tunnelma vaihteli keikalla ilmavasta raskaaseen, mutta ilo kulki mukana koko ajan. Erityisiä krumeluureja tai räjähdyksiä bändi ei tarvinnut. Luottamus vahvoihin kappaleisiin, intensiiviseen läsnäoloon ja taitoon riitti. Keikan perusrungon muodostivat viime vuonna ilmestyneen Fall Back EP:n kappaleet. Break the Girlin iloinen pompputunnelma toi virtaa keikkaan juuri sopivassa kohtaa. Myös EP:ltä lohkaistu sinkku Figure It Out tunnistettiin.

Ison rapakon takaa ei tätä nykyä juuri saada bändejä tänne syvään itään saakka, mutta onneksi sentään pienemmän rapakon takaa Irlannista.

Ilosaarirock tunnetaan siitä, että se onnistuu usein oikealla hetkellä buukkaamaan pinnan alla kuplivia, nousukiitoon lähteviä bändejä. Florence Road voi hyvin olla yksi niistä.

Florence Road.

* *

Vilma Jään keikalla taustalta hyökyvä Liekinheitin hiukan häiritsi munniharpun soittoa, mutta ei saanut tuntemaan halua lähteä Sound-lavalta YleX-lavan suuntaan, jossa Linda ja Pete vetivät keikkaansa. Vilma Jään tänä vuonna ilmestynyt kakkosalbumi Loitsui ja taikoi ei täysin vakuuttanut, mutta tämä pitikin näköjään kuulla livenä.

Lavashow on yksinkertainen valkeine asuineen ja harkittuine, tyylikkäine koreografioineen. Vilma Jään ja taustalaulajien upeat, monenlaiseen taipuvat äänet saavat taustalleen paljon jousia. Vähän musiikissa on sellaista taidekoulufolk-tunnelmaa, mutta taito ja heittäytyminen lavalla tekevät kokemuksesta vahvan.

Vilma Jää kertoi olleensa Ilosaarirockissa ennenkin töissä. Hän oli festarilla joskus Greenpeacen feissarina. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa esiintyjänä.

Vilma Jää.

* *

Sound-lavalla mahtavuus jatkui myöhemminkin kun lavalle asteli brittiläinen ALT BLK ERA. Se johdatteli yleisön hiukan samansuuntaisiin tunnelmiin kuin Nova Twins viime kesänä.

Sisarukset Nyrobi and Chaya Becket-Messam laittoivat bändin pystyyn vuonna 2020. Omalaatuinen yhdistelmä rockia, metallia, poppia ja koneita on vienyt kaksikon esimerkiksi lämmittelemään Tom Morelloa, tuonut palkintoja ja nyt myös ensimmäiselle keikalleen Suomeen.

Lavaesiintyminen oli valloittavaa ja biisit paukkuivat uskottavasti. Tätä musiikkia ei tarvinnut tuntea etukäteen. Se tempaisi mukaansa vastustamattomalla innollaan.

ALT BLK ERA.

* *

Erilaista mustaa meininkiä nähtiin hiukan myöhemmin. Mayhem nähtiin nyt Ilosaarirockissa toista kertaa. Vaarallisella maineellaan yhä ratsastava pahuutta ja synkkyyttä larppaava performanssi sijoitettuna Rentolavan kauniiseen rantamaisemaan lämpimässä, poutaisessa illassa mietitytti etukäteen. Korostuisiko tällaiseen musiikkiin aina väistämättä kuuluva tahaton komiikka tässä miljöössä liikaa.

Viimeksi Mayhem soitti Ilosaarirockissa vuonna 2012, silloisella Sue-lavalla, joka oli teltta. Keikkaspektaakkelin rakentaminen onnistui hallitummassa ympäristössä. Moni toivoisikin Ilosaarirockin palauttavan edes yhden teltan avolavojen joukkoon.

Lopulta keikka oli viihdyttävä, vaikka en suuri bändin arvostaja olekaan. Rentolava on myös sen verran iso, että sinne olisi mahtunut paljon enemmän porukkaa kuin Mayhem veti, joten tilaa oli ja pystyi helposti kulkemaan hyvään kohtaan katsomaan. Ei siellä silti tyhjää ollut ja pittikin pyöri. Asianmukaiset kemut saatiin pystyyn.

Kuten jossain jo ehdittiin kritisoida, kulkee bändin tiukka, taitava soitto jopa vähän liian puhtaasti. Kaukana on 1990-luvun räkäisyys ja tuhnuisuus. Toisaalta voi ajatella, että laadukkaampi soundi ja taitavampi soitto ei vie lavashow’ta entistä enemmän tietoisen taiteellisen performanssin suuntaan. Se ei välttämättä ole huono suunta.

Lopulta Mayhem on kuitenkin Ilosaarirockin buukkauksena hiukan laiska kompromissi. Paljon parempaa bläkkistä löytyisi kasapäin, joten tässä kohtaa olisi ollut sama sukeltaa paljon syvemmälle marginaaliin. Nyt valittiin se ainoa nimi, jonka genreen vihkiytymätönkin tuntee.

Mayhem.

* *

Auria oli ehkä hiukan vaikea kuvitella festarilavalle. Johanna Kurkelan, Tuomas Holopaisen ja Troy Donockleyn sisäänpäinkääntyvät satumaailmat toimivat aivan upeasti esimerkiksi bändin ensimmäisellä keikalla Kitee-salissa viime vuonna, mutta nyt en oikein tiennyt mitä odottaa.

Kyllä se silti Rentolavalle asettui erinomaisen hyvin. Verrattuna salikonserttiin oli lava nyt koruttomampi. Se korosti entisestään näyttävästi pukeutuneen Kurkelan disneyprinsessamaisuutta. Ensimmäinen Aurille tehty ja nytkin kuultu kappale Aphrodite Rising voisi sekin olla jostain Disney-animaatiosta. Onneksi se ei ole ainut sävy, jota bändi tarjoilee. Kokenut esiintyjä ja upea laulaja Kurkela otti asemansa bändin kärjessä. Hänen viuluaan olisin taas kerran kuullut mieluusti enemmänkin.

Kontaktia yleisöön oli vähän, edes Kitee-huutoihin ei juuri reagoitu, mutta esitys oli tavattoman kaunis. Keikan alkupäässä kuultuun Blakey Ridgeen tultaessa oli yleisö jo otettu haltuun. Skaala kulki herkästä tunnelmoinnista kuplivaan riemuun. Erityisen hyvin tämä kiteytyi The Valleyssa. Kappaleen alkupuolen Kurkela esitti istuen pukunsa lainehtivassa meressä kunnes Donockleyn pilli kannusti hänet riemukkaaseen tanssiin, johon saatiin yleisökin mukaan.

Auri.

* *

Rentolavan yllätykset eivät siihen loppuneet. Myös ennen Auria siellä nähtiin jotain hämmentävän hienoa. Ei kai kukaan oikein tiennyt mitään brittiläisestä Unpeoplesta ennen kuin bändi Ilosaarirockiin buukattiin. Käsiäänestyksen perusteella yleisössä oli yksi, joka oli nähnyt yhtyeen livenä ennenkin, mutta suurimmalle osalle yleisöä tuttavuus oli uusi.

Bändi sekoittelee poppia, metallia, jopa vähän numetalia, surffirokkia ja bläkkiskirkunaa omalaatuisella tavalla. Lauantaina Rentolavalla se toimi kuin häkä. Bändillä oli selvästi hauskaa ja etenkin kitaristi riemastui pyörimään lähteneestä pitistä niin paljon, että ryntäsi sekaan ja crowdsurffasi aikansa. Järjestysmiehet levittelivät käsiään hämmentyneinä. Laulaja kuulosti vilpittömältä todetessaan, että rakastaa Suomea.

Unpeople.

* *

Kesän parhaista sunnuntaitansseista vastasi Suistamon Sähkö Sound-lavalla. Tihkusta vähän kovempaan ropinaan vaihdellut sadekaan ei haitannut, kun etnotekno paukutteli nivelistä kolmannen päivän jäykkyydet pois. Ikävä kyllä loistava kappale Tampere -18 ei settiin mahtunut, mutta paljon hienoa mahtui.

Orkesterin kolmoslevyn Varokaa! Hengenvaara nimikkokappale laittoi jalat liikkeelle tehokkaasti, mutta ei sekään ehkä yhtä tehokkaasti kuin lavalle taiotut kolmen päivän mittaiset karjalaiset häät (Svuadpoi) esikoislevyltä. Hienon, iloisen yhteislauluhetken tarjosi kakkoslevyn aloittava Hummani hei.

Suistamon Sähkö.

* *

Festarin viimeisen päivän päälavalla aloittanut Ismo Alanko vietti eräänlaista juhlaa. Hän kertoi esiintyneensä Ilosaarirockissa ensimmäistä kertaa 50 vuotta sitten. Sen jälkeen esiintymisiä on kertynyt lukemattomia. Vaikka sää oli mitä oli ja esiintymisajankohta aikainen, veti Ismo kohtuullisen määrän väkeä päälavan eteen. Yleisö sai paljolti mitä halusi eli ne peltirummut, rappiot ja taiteilijaelämät.

Tähän aikaan sopi hienosti taas uusvanhalla tavalla provokatiiviselta kuulostava Sielun veljien kappale On mulla unelma: ”Mä pyyhin perseeni siniristilipulla / Ja panen LSD:tä syömään Suomen leijonan.”

Ismo Alanko.

* *

Oho!-lavalle oli mentävä katsomaan, kuinka festivaaliolosuhteissa toimii Hiljainen ystävä. Sanna Kärkkäisen esittämästä ja Laura Kaljusen ohjaamasta, viime vuonna ensi-iltansa saaneesta Joensuun skiniaikoja ruotivasta monologista tiivistetty puolen tunnin esitys sopi hyvin ainakin päivän ankeaan säähän. Ja esitys oli hyvin tiivistetty alkuperäisestä. ”Hakaristilippuun suupieleni mä pyyhin / saa joku toinen hoitaa tän jälkipyykin / on Pielisjokeen sekoittunu ennenkin tumma veri”, Kärkkäinen räppäsi ja kävi läpi järjestäytyneen rasistisen liikehdinnän historiaa kaupungissa.

Valtakunnan politiikan nimistä Joensuussa olivat festariviikonloppuna ainakin Antti Lindtman (sd.), Riikka Purra (ps.), Sanni Grahn-Laasonen (kok.) ja Karoliina Partanen (kok.). Ikävä kyllä kukaan heistä ei tainnut olla näkemässä Hiljaista ystävää. Se olisi voinut tehdä heille hyvää.

Hiljainen ystävä.

* *

Ilosaarirock oli tänä vuonna rauhallinen. Massiivisia suurnimiä ei ollut buukattu ja etenkin sunnuntaina epävakainen sää vähensi kävijöitä. Viikonlopun aikana ei tarvinnut juuri jonottaa eikä ahtautta tuntea. Järjestyksenvalvojatkin kertoivat tapahtuman sujuneen rauhallisesti ja hyvä niin, sillä järjestyksenvalvonnassa oli tänä vuonnapaljon hapuilua ja epävarmuutta.

Esiintyjäkattauksen helmet olivat sellaista pienempää tai keskisuurta sekä usein enemmän marginaalia kuin valtavirtaa. Jo mainittujen lisäksi mahtava oli paikallinen Bereniken hiukset, jonka jazz-henkiseen puhelaulettuun poprockiin Kirsikka Leinon klarinetti tuo omaleimaisen äänen.

Olivat siellä Nylon Beat, Lauri Haav ja Kuumaa päälavan viimeisinä, mutta festivaalin todellinen pääesiintyjä nähtiin lauantaina aiemmin illalla. Historian siivet havisivat, kun Sex Pistols nousi lavalle. Kitaristi Steve Jones, basisti Glen Matlock ja rumpali Paul Cook tekivät yleisöstä selvää vakuuttavalla otteella eikä Johnny Rottenin vuonna 2024 korvannut Frank Carter ainakaan tämän keikan perusteella jää esiintyjänä tai laulajana jälkeen edeltäjästään.

”Olet paljain jaloin, vitun psyko!” Carter nauroi eräälle hypättyään yleisömeren keskelle laulamaan pitin pyöriessä ympärillä. Bändi teki selvästi vaikutuksen yleisöön, mutta näytti siltä, että niin teki myös yleisö bändiin. Carter sai massiivisen pittinsä ja jopa viikinkisoutua harjoitettiin isolla joukolla.

Lavalla tosiaan olivat ne tyypit, jotka ovat tehneet genren ehdottoman kulmakiven ja määrittäneet musiikkityylin. Aika hurjaa oli kuulla ikonisia kappaleita heidän itsensä esittäminä.

Tässä ajassa Sex Pistolsia ei estetä saapumasta Suomeen eikä kappaleilla aiheuteta skandaaleja, mutta aivan jumalattoman hyvän konsertin niillä saa aikaan.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua