Luvattu maa vie Rodokselle, jossa jotkut ovat yhdenvertaisempia kuin toiset ja sukupolvien välinen kitka tekee tuhojaan

Milla Pitkäranta. Kuvat: Anrietta Kousku / Lind & Co

Miila Pitkärannan romaani Luvattu maa (Lind & Co, 2026) asettaa rinnakkain hyvinvointivaltiossa kasvaneen nuoren ja Syyriasta pakolaiseksi joutuneen lapsen hankaluudet. Tämä herättää monimutkaisia ajatuksia. Sandra hatkaa nuorisokodista ja reissaa Rodokselle. Siellä hän yrittää käynnistellä uutta elämäänsä, kun löytää rantaan huuhtoutuneen tytön, Nouran.

Samalla romaani pureutuu äidin ja tyttären vaikeaan suhteeseen. Tarinan toinen juonne kulkee parikymmentä vuotta aikaisemmin samalla saarella. Eeva tulee suomalais-kreikkalaiseen perheeseen aupairiksi ja kohtaa vanhemmassa miehessä kliseisen ensirakkautensa, joka ei pääty hyvin.

Kansikuva on sellainen, että kirjaan ei välttämättä tulisi sen perusteella tartuttua. Entisestään siitä vie viehätystä se tieto, että sen tekemisessä on hyödynnetty tekoälyä. Jos luotaantyöntävästä kannesta pääsee yli, helpottaa kummasti. Romaani alkaa kiehtovasti ja tarina kantaa hyvin loppuun saakka.

Pitkäranta on kertonut kirjassa olevan omakohtaisia elementtejä. Hän on itsekin nuorena työskennellyt Rodoksella parin vuoden ajan. Eeva lähtee maailmalle Ilomantsista ja sinne juontavat myös joensuulaislähtöisen Pitkärannan juuret. Tarina on silti fiktiivinen. Joka tapauksessa Pitkäranta kuvaa nuoren naisen kokemusta, halua ja tuskaa uskottavan tuntuisesti.

Aiemmissa arvioissa ja myös teoksen saateteksteissä Luvatonta maata on nimitetty yhteiskunnalliseksi trilleriksi, mutta teosta on lopulta vaikea tunnistaa sellaiseksi. Jännityselementtejä tavallaan on, mutta jännityksen varaan romaani ei rakennu. Suoraan se ei asetu mihinkään genreen, mutta jos jotain toivoisi, niin kirjan kuluvan nuorten ja nuorten aikuisten käsissä.

Kirjassa on yhteiskunnallisuutta, mutta ei alleviivaavasti. Loppukin on tavallaan onnellinen, mutta maailma ei pelastu. Käänteet ovat saippuaoopperamaisia, mutta eivät liian vaivaannuttavalla tavalla.

Massaturismi Rodoksen kaltaisissa turistirysissä on samaan aikaan monella tavalla hyvin kyseenalaista. Se on ympäristöä kuluttavaa kulutushysteriaa eivätkä turistit usein kovin hyvin myöskään käyttäydy. Silti se on myös elinehto saaren asukkaille. Ja samaan aikaan saarelle rantautuu paperittomia siirtolaisia, joilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia liikkua ja tehdä eikä edes samoja ihmisoikeuksia kuin saarelle saapuvilla turisteilla tai paikallisilla.

* *

Romaani ei yritä sanoa mitään lopullista eikä Pitkäranta myöskään piinaa lukijaa selittämällä asioita puhki. Tarina saa puhua puolestaan ja jättää lukijalle tilaa ajatella. Pitkärannan teksti kulkee jouhevasti, tarina on rakennettu hyvin ja hän kuvaa turistisaaren tunnelmaa ja miljöötä uskottavasti.

Tarina jää myös sillä tavalla kesken, että periaatteessa jatko-osalle on paikka pedattuna.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua