Niina Holopaisen maaginen realismi pysyy kasassa ja lumoaa vaikka enemmänkin sitä olisi saanut olla – arviossa Graniittijalka

Kuvat: Reuna / Niina Holopainen

Sellainenkin tapaus sattui täällä Pohjois-Karjalassa, että kirjallisuudesta meinasi syntyä keskustelua! Tästä innostuneena luin Niina Holopaisen tuoreen romaanin Graniittijalka (Reuna, 2026).

Sinänsä kirjaan tarttuminen ei tuntunut vastenmieliseltä, sillä paikallisten tekijöiden romaaneja lukee aina mielellään ja nyt oli ennakkotietojen mukaan luvassa vieläpä maagista realismia, minulle hyvin rakasta ja tärkeää tyylilajia.

Eija Komu kirjoitti Niina Holopaisen Graniittijalasta kritiikin Karjalaiseen ja luonnehti romaania sirpaleiseksi: ”Graniittijalkaan on ahdettu monenlaisia ja monihaaraisia aineksia. Kokonaisuus jää katkonaiseksi ja lyhytjänteiseksi.”

Julkisessa somepäivityksessään Holopainen vastasi: ”Se, mitä Eija sanoo lyhytjänteisyydeksi ja sirpaleisuudeksi, minä kutsun varmaankin tarkaksi ajalliseksi rajaamiseksi ja episodimaisuudeksi, koska en halunnut tehdä 1 000 -sivuista järkälettä.”

Holopaisen oli lisäksi vaikea niellä Komun luonnehdintaa tarinan juonenkäänteiden saippuaoopperamaisuudesta. Yllätyskäänteitä romaanissa tosiaan on, mutta maltillisesti, jos suhteuttaa siihen, että maagisen realismin perinne tulee Etelä-Amerikasta. Minulle ei mieleen tullut saippuaooppera, mutta ehkä juuri mojovien käänteiden vuoksi näin mielessäni, kuinka hienosti tämä asettuisi kesäteatteriksi jollekin nuorisoseurantalolle tai vanhalle koululle. Kovin vakavaa ja synkkää se olisi kesäteatteriksi, mutta upean esityksen siitä taitavalla sovittamisella saisi.

* *

Kirjassa keskeinen hahmo ja pääkertoja on vanha rintamamiestalo, joka on loitsuin kytketty asukkaisiinsa, etupäässä naisiin, sukupolvi toisensa perään. Näiden naisten ja talon myöhemmän asukkaan Sirpan tarinoiden kautta kuljetaan vuosikymmeneltä toiselle.

Ylisukupolviset traumat tuntuvat aina sisällissodasta saakka ja realisoituvat hirvittäviksi teoiksi. Pyhimyksenä ei tarinassa näyttäydy kukaan, mutta ote on ymmärtävä.

Kirjan henkilöhahmot ovat kiinnostavia, uskottavia ja olisivat hyvin kestäneet vielä syventämistä. Talon kerronta on tosin paikoin oudon ihmismäistä. Luulisi yli satavuotiaan talon vähän paremmin näkevän kaiken ihmisten touhuaman älyttömyyden läpi. Miten talolla esimerkiksi on kritiikitön käsitys itsestään jonkun omaisuutena. Pääpiirteissään talo on silti huolellisesti rakennettu ja kiinnostava kertojahahmo.

Maagisen realismin elementit pysyvät näpeissä eikä Holopainen sorru selittämään ihmeellisyyksiä puhki. Romaanissa esimerkiksi sataa liljoja. On vain rivien välistä luettavissa, että puhtautta ja rauhaa symboloivien kukkien sataminen taivaalta kertoo, että sillä hetkellä asiat ovat edes jollain tapaa hyvin. Erilaisten kummallisten asioiden sataminen taivaalta on tuttua myyteistä ja on sieltä liukunut populaarikulttuuriin. Mieleeni tuli esimerkiksi Paul Thomas Andersonin elokuva Magnolia (1999), jonka lopussa sataa sammakoita. Holopaisen liljasade on sopivasti hillittynä ja selittämättömänä elementtinä tyylikäs.

* *

Episodimainen romaani kuljettaa useita tarinoita eri aikatasoissa ja pysyy lopulta kasassa hyvin. Se on ajoittaisesta synkkyydestä huolimatta helppoa ja nopeaa luettavaa. Välillä minustakin tuntuu, että liian helppoa ja nopeaa, mutta se on ollut kirjailijan valinta. Tavallaan se on sääli, sillä aineksista olisi kyllä saanut myös sen 1 000 -sivuisen järkäleen ja lukiessani välillä sellaista kaipasin.

Mieleen nousee Emily Wilsonin tuore, murskaava kritiikki Christopher Nolanin The Odyssey -elokuvasta London Review of Booksissa. Wilsonin kritiikki kohdistuu pääasiassa siihen, että Nolan ei pysty eikä ehkä edes halua irtautua Hollywoodin kaavamaisista, läpeensä kaupallisista formaateista. Lopulta Wilson silti kertoo olevansa kiitollinen siitä, että Nolanin elokuva ehkä kannustaa ihmisiä lukemaan.

Pohjoiskarjalaisen, ei erityisen tunnetun kirjailijan kohdalla voitaneen puhua joistakin taloudellisista ja arkisista realiteeteista, jotka asettavat rajoja taiteen tekemiselle. 228-sivuinen romaani on varmasti tiiliskiveä helpompi saada valmiiksi. Kaunokirjallisuuden kirjoittamisella ei elä, mutta elääkin pitää.

Ja ehkä se julkisessa keskustelussa jatkuvasti esiintyvä tyyppi, joka pitäisi saada lukemaan, tosiaan tarttuu tähän kirjaan helpommin kuin massiiviseen järkäleeseen.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua