Veera Sylviuksen romaanissa kadotaan monin tavoin – arviossa Katoaminen

Kuvat: Enostone / Anni Hartikainen

Vuonna 1974 syntynyt Veera Sylvius on koulutukseltaan teoreettinen fyysikko, joka on tehnyt monipuolisen uran liike-elämässä. Hän työskentelee pääomasijoitusyhtiön toimitusjohtajana ja opiskelee luovaa kirjoittamista Kriittisessä Korkeakoulussa. Katoaminen (Enostone, 2024) on Sylviuksen toinen teos. Runokokoelma On todellakin kuljettava kuusikon läpi ilmestyi vuoden 2023 alussa.

Pidän uusia tai vaihtoehtoisia muotoja virkistävinä, mutta huomasin silti melkein ärsyyntyväni, kun en lukiessani osannut määritellä, onko romaaniksi mainittu elämäkertamainen Katoaminen lintu vai kala. Olen lukenut säeromaaneita aiemminkin, mutta jotenkin tuntui, ettei tämä teos ihan sovi siihenkään kategoriaan. Katoaminen-romaanin muoto on lähinnä proosarunoa – tyhjää tilaa on käytetty paljon, virkkeiden lopusta puuttuu usein piste. Välillä sanat karkaavat täysiltä riveiltä säkeiksi.

Vaikka ensimmäinen lukukerta menikin vähän ihmetellessä, toisella kierroksella olin jo sujut muodon ja sisällön yhtälön kanssa.

”Vihaan isää ja isän uskontoa”

Minäkertojan uskonnollinen isä tarjoaa esikoiselleen paitsi joitakin lempeitä lapsuusmuistoja myös pelkoa ja ahdistusta. Isän läsnä- ja poissaolot vaikuttavat koko perheeseen, myös kahdeksan vuotta nuorempaan pikkusiskoon sekä äitiin, joka leipoo ahkerasti ja ”kuorii perunoita aina huolellisemmin ja huolellisemmin”.

Lapset vaativat vanhemmiltaan paljon, se on – tai ainakin sen tulisi olla – heidän oikeutensa, mutta vanhemmat yltävät vain siihen, mihin heidän rahkeensa riittävät.

”hän tekee parhaansa, niin kuin me kaikki / siihen on tyytyminen / sellaista on elämä”

Kun vanhemmissa on jotakin, mistä ei pidä, ei tietenkään halua aikuisena tulla samanlaiseksi. Mutta niin vain kertojaminäkin tulee toistaneeksi samoja vahingollisia toimintamalleja. Sylvius osoittaa tämän hyvin konkreettisesti toisteisella tekstillä.

Lapset ahdistuvat, mutta suojelevat vanhempiaan negatiivisilta tunteiltaan ja oppivat teeskentelemään reippautta. Kun ahdistus kasvaa riittävän suureksi eikä kaivattua turvaa löydy, perheen tyttäret yrittävät hankkia oman elämän hallinnan tunnetta tekemällä itselleen pahaa.

”En suinkaan laihduta sairaalloisesti. Pidän vain itseni kurissa. Maailmassa, jossa aikuiset ovat särkyviä, mykkiä ja käyttäytyvät oudosti, on hyvä pitää kuria.”

Onneksi sentään löytyy metsä, jonka syli on aina avoin. Löytyy myös luominen, joka on portti toisenlaiseen maailmaan. Tanssi, värikkäät mekot, valokuvaaminen ja musiikki tuovat valoa. Pitkän synkän kauden jälkeen radiosta soljuva Felix Mendelssohnin Hebridit herättelee pahasta unesta.

”Että joku näkisi ja ymmärtäisi”

Kuolema-ajatukset kiehtovat ja rauhoittavat kertojaminää, vaikka toisaalta kuolema pelottaakin. Puhuminen olisi tärkeää, mutta se on liian vaikeaa. Toista ihmistä on vaikea tavoittaa. Kun haluaisi sanoa maanneensa koko päivän sängyssä tuntien itsensä mitättömäksi, suusta tulee jotakin aivan muuta.

”Soitan äidille, kerron että aurinko paistaa keittiön ikkunasta lämpimästi ja tuoksuu kesältä.”

Teoksen henkilöt katoavat itseltään ja toisiltaan. He katoavat myös sairauksiinsa. Sairastaminen on tuttuudessaan jopa jollain lailla turvallista, ja sairaus muuttuu osaksi minuutta. Toinen puoli itsestä ei edes tahdo parantua vaan haraa vastaan.

”Mutta en halua olla normaali, haluan olla minä, haluan olla luova, valokuvaaja, ei ole sellaista mahdollisuutta, että voisin olla jotenkin minä mutta terve”

Vuodet vierivät tai vyöryvät kirjan sivuilla, ajassa ja asioissa edetään nopeasti. Välillä tapahtumien vyörytyksestä tulee tekstin väljästä asettelusta huolimatta luetteloinnin tai synopsiksen tuntu.

Romaanin minä on tarvitseva, vaikka ei haluaisi olla, kaipaa läheisyyttä, mutta ei oikein osaa ottaa sitä vastaan. Hänen on vaikea uskoa, että olisi kenenkään rakkauden arvoinen.

Teoksen päähenkilön mietteisiin on monin kohdin helppo samastua. Vaikka me ihmiset elämme keskenämme varsin erilaista elämää, monien elämässä on silti paljon samaa: on suuria murheita, pieniä murheita, toive tulla nähdyksi ja ymmärretyksi sekä epämääräistä levottomuutta. Jotakin kaipaa silloinkin kun kaiken pitäisi olla hyvin ja riittää.

Sari Harsu

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua