Kuva: Vastapaino
KIRJAT | Miten rauhaa maailmaan rakentaneesta Suomesta kasvoi sotahullu kansakunta, joka palvoo aseita, ammuksia ja kenraaleita?
”Militarismin nousun hinta saattaa olla niin raskas, ettei sitä jaksa ajatella.”
ARVOSTELU
Marko Tikka (toim.): Sinivalkoisia sotureita – suomalaismiehet asevelvollisina, sotilaina ja veteraaneina
- Vastapaino, 2025.
- 298 sivua.
Marko Tikan toimittama ja Vastapainon julkaisema teos Sinivalkoisia sotureita (2025) on monella tavalla tärkeä ja uutta opettava kirja.
Sitä lukiessaan oppii, millaisia suomalaismiehet ovat olleet asevelvollisina, sotilaina ja veteraaneina.
Siis oikeasti eikä elokuvissa.
Samalla alkaa ymmärtää, miten rauhaa maailmaan rakentaneesta Suomesta on 30 vuodessa tullut sotahullu kansakunta, joka palvoo niin kuolleita kuin eläviä kenraaleita, valmistaa ja myy urakalla aseita ja ammuksia ja uskoo raja-aitojen ja maamiinojen ratkaisevan maailman kriisit.
No hyvä. Kirjan yksi johtava teema on, miten suomalaiseen sotilaaseen liitetyt ihanteet, mielikuvat ja kokemukset ovat tiiviisti liittyneet mieheyteen ja miesihanteisiin. Suomalaista miestä tarkastellaankin kiitettävän monipuolisesti seitsemän miehen voimin.
Marko Tikka kirjoittaa suojeluskuntalaisuudesta, Anders Ahlbäck kertoo, millainen suomalainen sotilas oli 1920- ja 1930 luvulla, André Swanström näyttää, että sotilaspastorit olivat yllättävän monipuolista porukkaa, Ilari Taskinen ihmettelee maskuliinisuutta eli ollaanko sodassa ihmisenä vai sankarina.
Murtuneista mielistä loistavan kirjan aiemmin julkaissut Ville Kivimäki näyttää miten aseveljistä tuli veteraaneja ja Olli Kleemola jatkaa veteraanien aseman pohtimista. Hänen artikkelinsa otsikko on: ”Siksi kysyvät lapsemme: miksi te menitte sinne”.
* *
Minulle kirjan mielenkiintoisin on luku Jussi Jalosen ”Uuspatriotismin riemuvuodet”. Siinä hän pohtii suomalaisuuden uusisänmaallisuuden läpimurtoa ja hegemoniaa vuosina 1990–2017.
Mitä ihmeessä Suomessa noina vuosina tapahtui? Kuinka jatkosodassa kärsitty murskaava tappio muuttui vuosikymmenten varrella torjuntavoitoksi?
Jalosen mukaan vuosi 1994 oli käänteentekevä – silloin uuspatriotismi kasvoi täyteen mittaansa. Keväällä jalkaväen kenraali Adolf Ehrnrooth julkaisi teoksensa Kenraalin testamentti. Siitä tuli välittömästi eräänlainen uusisänmaallisuuden katekismus.
Samana vuonna tuli kuluneeksi 50 vuotta jatkosodan päättymisestä ja syksyllä julkaistiin peräti viisi upseerielämäkertaa, muun muassa. Väinö Valve: viimeinen jääkäri ja Ruben Lagus – panssarikenraali.
* *
Tykistötukea tuli yllättäviltä tahoilta, demareilta: presidentti Matti Ahtisaari ja pääministeri Paavo Lipponen eivät empineet heittäytyä uusisänmaallisiin tunteisiin. Lipponen totesi juhlapuheessaan, miten ”Suomi kesällä 1944 pysäytti puna-armeijan hyökkäyksen suurimmassa taistelussa, mitä Pohjoismaiden maaperällä on koskaan käyty”.
Jalosen mukaan Lipposen sanavalinnasta huokui tulkinta jatkosodan päätösvaiheessa täpärästi vältetyn romahduksen ja tappioksi kääntyneen rauhanteon sijasta kunniakkaana, itsenäisyyden pelastaneena torjuntavoittona.
Rauhanmiehenä aiemmin tunnettu Ahtisaari esiintyi vaalipuheissaan ”Kuopion kasarmin kasvattina.” Ahtisaari uudisti myös itsenäisyyspäivän juhlia – joulukuussa 1994 presidentinlinnaan asteli ensimmäisten joukossa jalkaväenkenraali Ehrnrooth.
Suomen juhliessa 80-vuotisiaan 6.12.1997 Ahtisaari täydensi sotilaallista tunnelmaa vakiinnuttamalla Jääkärimarssin osaksi Mannerheim-ristin ritarien kättelykierrosta. Harva sitä arvosteli, vaikka oli vähintään erikoista valita sisällissodassa valkoisen armeijan kärkijoukkona taistelleita jääkäreitä ylistävä marssi koko kansan juhlaan.
Samaan sarjaan kuuluu Ehrnroothin marssittaminen motivaatiopuhujaksi Suomen jääkiekkomaajoukkueelle vuoden 1995 ratkaisevien maailmanmestaruuskisojen aikana.
”Vaikka urheilu ja isänmaallisuus ovat Suomessa aina kulkeneet käsi kädessä, tempauksessa oli jo karnevalisoinnin sävyä”, Jalonen kirjoittaa.
No, se oli vasta alkua. Vuonna 2011 Canal+ markkinoi Karjala-jääkiekkoturnausta mainoksella, jossa sodanajan asepukuihin sonnustautuneet urheilijavaikuttajat jättävät jäähyväiset perheelleen, viskaavat reppunsa kuormurin lavalle ja lähtevät kohti tuntematonta.
Turnauksen voitti Venäjä.
* *
Myös kulttuuriväki otti isänmaallisuudesta kopin. ”Populaarikulttuurin, massamedian ja viihteen tuotantolinjat sylkivät taukoamattomana vyörynä uuspatrioottista kuvastoa kassakoneen kilkuttaessa taustalla”, Jalonen kirjoittaa ja kiteyttää ajan hengen yhteen lauseeseen: ”Isänmaallisuus oli hyvää vauhtia muuttumassa asiaksi, jota pystyi ostamaan kioskilta.”
Elokuvateollisuus lähti innolla mukaan sinivalkoisen Suomen rakennustöihin. ”Vuosina 2000–2007 kotimaisen filmiteollisuuden voi katsoa siirtyneen korkeatasoisista ohjaustöistä uuspatrioottiseen liukuhihnatuotantoon, jossa yksilötarinan tilalle astui julistuksellisuus ja ajankuvan tilalle paatos”, Jalonen kirjoittaa.
* *
Hieman yllättäen Jalonen nostaa tikunnokkaan vuona 2017 valmistuneen Aki Louhimiehen Tuntemattoman sotilaan. Sitähän ylistettiin ja yhä ylistetään uutena suurelokuvana, joka heijasteli uusinta sotahistorian tutkimusta.
Jalonen väittää muuta: ”Harva kuitenkaan huomasi tai suostui huomaamaan, että uuspatriotismi oli Louhimiehen ohjaustyössä vankasti läsnä.”
Jalosen mielestä Mollbergin versio on ollut selkeästi rehellisempi ja lähempänä Väinö Linnan kirjaa.
”Linnan romaanin päätös katkaisi jatkosodan sen viimeiseen päivään, henkiin jääneiden tuntemuksiin; Louhimiehen ohjaustyö sen sijaan yhdisti vielä elokuvan loppuun otokset kotiinpaluusta, sodanjälkeisestä jälleenrakennuksesta ja seppeleenlaskusta sankarihaudoille… Konekiväärikomppanian sotaretki muuttui jälleen kansalliseksi selviytymistarinaksi, ja elokuvan televisiosarjaksi muokattu täyspitkä versio lujitti uuspatrioottista historiankäsitystä vielä lisää.”
* *
Entä miten Ukrainan sota vaikuttaa suomalaisten isänmaallisuuteen ja uuspatriotismiin? Jussi Jalonen pohtii asiaa monelta kantilta artikkelinsa lopussa. Hänen arvauksensa on yllättävä ja hieman pelottava:
”Voi olla, että nykytilanne näkee Suomessa 1990-luvulla alkaneen uuspatrioottisen ajanjakson päätöksen, ja Euroopan sotatilanne asettaa sille lopullisen sinetin. Vuosien 1939–1945 muisto tuskin katoaa ja hiipuu, mutta se voi saada rinnalleen jotain muuta, jotain uudempaa. Tällä hetkellä voi vain toivoa, ettei se vaadi kansakunnalta liian raskasta hintaa, mutta viime kädessä sekin on silti kyettävä maksamaan.”
En täysin ymmärrä. Mutta ehkä hyvä niin. Militarismin nousun hinta saattaa olla niin raskas, ettei sitä jaksa ajatella.
Matti Kuusela
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Näytän Teille, mitä nainen voi tehdä” – arviossa Katy Hessel ja Taiteen historia ilman miehiä
KIRJAT | Englantilainen taidehistorioitsija, kirjailija ja kuraattori Katy Hessel otti tehtäväkseen kirjoittaa päivittäin eri aikakausien naistaiteilijoista ja heidän töistään.
Keveä kannanotto pikamuotibisneksen vastuuttomuudesta – arviossa Kangaskauppa joen varrella
KIRJAT | Tiina Kristofferssonin ja Vesa-Matti Toivosen kirja Kangaskauppa joen varrella on monisäkeinen tarina, joka ylistää ystävyyden ja yhteisöllisyyden voimaa.
Topi Linjaman musiikkitieteellistä teosanalyysia sopii ylistää – arviossa Kantaattikattaus
KIRJAT | Kantaattikattaus on mainio sisarus tekijän aiemmille Bach-oppaille. Linjama on valinnut esiteltäväksi 23 kantaattia.
Hugo Salmela oli sattumakenraali, josta valkoiset tekivät myytin – Tuomas Hoppu kirjoitti Tampereen punapäällikön elämäkerran
KIRJAT | Salmela oli tulisieluinen työväenluokan etujen ajaja, mutta sodanjohtajaksi liian pehmo. Sisällissota jakoi suvun pahasti, sillä veli Akseli Salmela valitsi toisen tien.