Hugo Salmela oli sattumakenraali, josta valkoiset tekivät myytin – Tuomas Hoppu kirjoitti Tampereen punapäällikön elämäkerran

Kuvat: Kari Pitkänen / Vastapaino

Maaliskuun 28. päivä vuonna 1918 oli kiirastorstai. Tampere oli piiritetty, ja aamulla valkoisten hyökkäys alkoi Kalevankankaalla. Kello kahteen mennessä iltapäivällä punaiset olivat luopuneet hautausmaan itäosista ja vetäytyivät kohti kaupungin keskustaa.

Kello 15.30 Pyynikillä, punaisten esikunnassa Tampereen teknillisen opiston ensimmäisessä kerroksessa, räjähti. Porin rintaman päällikkö Kustaa Salminen leikki käsikranaateilla ja viritti niistä yhden – tahallaan tai vahingossa. Räjähdyksessä haavoittui kuolettavasti ”läntisen armeijakunnan pohjoisen rintaman yleisesikunnan” ylipäällikkö, toveri Hugo Salmela.

Salmela ja Salminen nostettiin rekeen ja kuljetettiin punakaartin omaan sairaalaan Aleksanterin kansakoululle. Iltakymmeneltä tuli tieto Hugon menehtymisestä. Punainen Tampere oli menettänyt ylipäällikkönsä. Viikkoa myöhemmin koko kaupunki oli valkoisten hallussa.

Tarinaan jää aukkoja

Salmelan kuolemasta tuli pian yhtä suuri myytti kuin koko miehestä. Pitkään väitettiin hänen kuolleen valkoisen tykistön osumasta päämajaan. Käsikranaatti se kuitenkin oli, todistaa lopullisesti ja aikalaistodisteisiin vedoten historioitsija Tuomas Hoppu kirjassaan Hugo Salmela – vallankumouksen sanansaattaja (Vastapaino, 2025).

Elämäkerta on ensimmäinen punapäällikkö Salmelasta ja saavutus jo itsessään. Kirjassa näkyvät hienosti Hopun koeteltu tutkija-asenne ja vankka kokemus. Lähde- ja liiteluettelot ovat tarkat, ja kuvituskin hämmästyttävän runsas.

Hoppu on ahkeralla arkistotyöllä onnistunut kokoamaan runsaasti uuttakin tietoa suomalaisesta vallankumouksellisesta ja sotapäälliköstä ja kokoamaan siitä kiinnostavan elämäkerran. Aukkoja tarinaan yhä väistämättä jää.

”Perusongelmana oli aineiston niukkuus. Tapahtuma-aikaan henkilöt olivat nuoria, heistä tiedetään vähän ja silloinkin pääasiassa asiakirjojen perusteella”, Hoppu kirjoittaa.

Paljon ei tiedetä esimerkiksi Salmelan viimeisistä elinpäivistä tai siitä, mitä hänen ruumiilleen tapahtui. Todennäköinen viimeinen leposija on Kalevankankaalla punaisten joukkohaudassa.

Perhepotretissa Matti ja Karolina Sikanen, myöhemmin Salmela (istumassa), takana pojat Hugo (vas.) ja Artur Alfred, edessä Akseli ja nuorena kuollut Vilho. Kuva: Hugo Salmela -kirjan kuvitusta

Pikkutarkka pehmoilija

Hugo Aleksanteri Salmela syntyi Kivennanvalla 13. kesäkuuta 1884. Hän oli työmiehen poika, jonka nuoruus on jäänyt tuntemattomaksi. Aikuistuttuaan Salmela teki uraa lautatarhan työntekijänä, ay-miehenä, tunnustettuna näyttelijänä ja kuplettilaulajana sekä viimein Kymin punakaartin perustajana, Loviisan valtaajana ja pataljoonan komentajana.

Salmelan vastapuolella Loviisassa taistelleita suojeluskuntalaisia johti muuan jääkäri Armas Kemppi. Hänet muistetaan jatkosodasta Viipurin menettäjänä, kun everstiksi kohonneen Kempin komentama 20. prikaati luovutti kaupungin lähes ilman taistelua.

Hopun mukaan Salmela oli kiivas lakkoilija ja tinkimätön työväen oikeuksien puolustaja, mutta ”äärimmäistä kovapintaisuutta hänessä ei ollut”.

”Sisällissota osoitti, että Hugolta puuttui päättäväisyyttä ottaa tarvittavat äärimmäiset keinot käyttöön. Tielle tulivat hänen moraalikäsityksensä ja inhimillisyytensä.”

Salmela teki työtä myös kynän voimalla:

”Tähystäjä-nimimerkillä Hugo laati joulukuun 1917 puolivälin jälkeen viikon sisään neljä kirjoitusta, joissa hän yritti eri tavoin vedota paikallisiin suuryhtiöihin työläisten hädän lievittämiseksi. Työttömyys ja elintarvikepula olivat molemmat polttavia kysymyksiä.”

Punakaartin Nieuport-koneet kuvattiin Naistenlahden jäällä Tampereella. Kuva: Museokeskus Vapriikki / Hugo Salmela -kirjan kuvitusta

Vain kuukausi Tampereella

Tuomas Hopun mukaan Verneri Lehtimäen merkitys oli Tampereen taisteluissa Hugo Salmelaa suurempi. Kaupungin puolustuspäälliköksi oli nimetty Eino Rahja. Kuitenkin juuri Salmelasta tehtiin myöhemmin punaisten myyttinen hahmo. Miksi?

”Voittajat loivat Hugon jälkimaineen. Punaisten keskuudessa häntä enemmän epäiltiin.”

Tampereen valtauksesta tuli valkoisille hidas ja verinen. Menetykset oli selitettävä jotenkin omille kannattajille. Salmelan ”nerokkuus” sotapäällikkönä sopi tähän tarinaan hyvin, vaikka hän oli ehtinyt toimia Tampereella vain hieman yli kuukauden ajan. Enimmillään Salmelan ainakin muodollisessa komennossa oli 11 500 miestä ja naista.

Aikaisempaa sotakokemusta Salmelalla ei ollut paljoakaan. Tampereelle hän päätyi, koska punakaartin ylipäällikkö Eero Haapalainen tunsi miehen ja hänen maineensa työväenliikkeessä. Myöhemmin tuokin suhde rapautui.

Salmela vaikuttaa johtajana olleen pikkutarkka pilkunviilaaja, mutta hänen vaikutuspiirissään tapahtui myös erilaisia surmatekoja. Selvimmin hänet on yhdistetty eräiden venäläisten upseerien teloituksiin Tampereella, kun vakoojamania oli vallannut kaupungin. Punaisten epäluulo toisiaan kohtaan kyti hävityn sodan jälkeen vielä vuosikymmeniä.

Sota jakoi perheen

Hugo Salmelan kuoleman jälkeen hänen Hilja-vaimonsa, tämän äiti ja pariskunnan kaksi poikaa, Taisto Uljas ja Voitto Aarre, pakenivat Pietariin. Kolme neljästä pakolaisesta kuoli siellä tiettävästi pilkkukuumeeseen jo vuonna 1919.

Henkiin jäi vain Taisto, joka jotenkin onnistui palaamaan Suomeen ja päätyi 6-vuotiaana Viipurin Kolikkoinmäen orpolasten leirille. Sieltä hänet pelasti keväällä 1920 Hugon nuorempi veli Akseli, joka vuonna 1968 kuvasi liikuttavaa jälleennäkemistä näin:

”Hän juoksi sieltä n. 80 orpolapsen joukosta suoraan syliini ja tarrautui kaulaani päästämättä minua hetkeksikään. Sinä hetkenä tiesin, että olisin hänelle ’isä’ ja kotini olisi hänen kotinsa.”

Akseli Salmelalla oli selvästi suuri sydän, ja hän kulki täysin toisenlaisen sotapolun kuin veljensä. Akseli taisteli sisällissodassa valkoisten puolella, ja sen havaitseminen oli Hugolle raskas taakka. Tätä todistaa Hopun kirjansa sivuille lainaama kirjeenvaihto.

Taisto Salmela soti niin talvi- kuin jatkosodassakin ja kotiutui vänrikkinä. Hän kuoli vuonna 1964, mutta Akseli Salmela vasta vuonna 1990.

Taisto Salmela (tummat vaatteet) kuvattuna leikkikaveriensa kanssa Rantasalmella 1920-luvun lopulla. Kuva: Hugo Salmela -kirjan kuvitusta.

Sisällissota näkyy kirjoissa

Pirkkalassa asuvan Tuomas Hopun uusin teos osoittaa, kuinka Suomen sisällissodasta yhä löytyy uusia kulmia tutkittavaksi ja kerrottaviksi. Tätä ennen Hoppu on kirjoittanut kolmiosaisen sarjan sodan taisteluista Länsi-Suomessa ja Tampereella, jonka viimeisen osan arvion voit lukea täältä.

Sisällissotakirjallisuutta ilmestyy yhä hämmästyttävän paljon. Viime vuonna näki päivänvalon Hannu Takalan teos Sisällissodan syttyminen Kannaksella 1918 (Vastapaino, 2024).

Niin ikään Pirkkalasta kotoisin oleva tietokirjailija Tapio Kangasniemi on puolestaan julkaissut kirjan Tappajan muotokuva, Heikki Kaljunen ja muutama muu (Ay Charis & Eleos, 2025). Kaljunen muistetaan sisällissodasta ainakin 14:sta itse tekemästään teloituksesta ja muista surmateoista.

Sisällissodat ovat sodista verisimpiä ja katkerimpia. Kun niiden muistoa punnitaan ja arvioidaan monta sukupolvea myöhemmin, tarvitaan Tuomas Hopun kaltaisia rauhallisia oppaita. He auttavat ymmärtämään, ettei mikään historiassa synny tyhjiössä ja toistu tahtomattamme.

Ihmisellä on aina valta vaikuttaa historian pyörän liikkeisiin hyvässä ja pahassa. Toivottavasti ennen kaikkea siinä hyvässä tarkoituksessa.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua