Neuvostoliittolaista elokuvaa käsittelevän tietoteoksen heikkous on sen hajanaisuus – arviossa Pentti Straniuksen Unohdettu valkokangas

13.02.2022
Unohdettu valkokangas

Kira Muratova on yksi monista kirjassa käsitellyistä elokuvaohjaajista. Kuva: Odessan kansainväliset elokuvajuhlat

KIRJAT | Venäjä-tuntija Pentti Stranius kirjoittaa neuvostoelokuvasta omakohtaisesti mutta epätasaisesti Unohdettu valkokangas -esseekokoelmassaan.

”Aihe on herkullinen ja kokoelman sisältämää haastatteluaineistoa on syytäkin pitää arvossa, mutta kirja ei ole kovin onnistunut kokonaisuus. Lukujen ja jopa haastatteluiden taso vaihtelee aika tavalla.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

Pentti Stranius: Unohdettu valkokangas – esseitä venäläisestä elokuvasta

  • Warelia, 2021.
  • 344 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Warelia jatkaa jälleen kiinnostavilla julkaisuvalinnoillaan. Tällä kertaa vuorossa on Venäjä-tuntija Pentti Straniuksen tietoteos Unohdettu valkokangas – esseitä venäläisestä elokuvasta (Warelia, 2022). Aihepiiri ei lähde liikkeelle venäläisen elokuvan historian alusta vaan keskittyy ennen kaikkea neuvostovuosien elokuvantekijöihin ja Straniuksen aikalaisiin, joten Jevgeni Baueria (1865–1917), Sergei Eisensteinia (1898–1948) ja muita mykkäelokuvan voimanpesiä ei juurikaan käsitellä.

Kirja on kiinnostunut ennen kaikkea elokuvien teko-olosuhteista ja ihmisistä työn takana. Taideteosten sisältöihin puututaan harvoin, ja paikoin kirjoittaja olettaa, että lukija tietää, mistä vaikkapa Andrei Tarkovskin tuotannossa on kysymys. Huomionarvoista on, että käsitellyt ohjaajat ovat pääosin taide-elokuvan kaanonista. Edesmenneet Tarkovski (1932–1986) ja Aleksei German (1938–2013) sekä vielä voimissaan oleva Aleksandr Sokurov ovat tunnetuimmat esitellyt tekijät.

Straniuksen katse ei yllä viihteeseen, siis genre-elokuvaan tai animaatioon. Rajaus on ymmärrettävä, mutta samalla hiukan masentava eikä anna tarkkaa näkemystä neuvostoelokuvan ulottuvuuksista saati kansalaisille tärkeistä elokuvista.

Onko jälleen yhden pitkän Tarkovski-esseen julkaiseminen tarpeellista siihen nähden mitä muuta elokuvahistorialla olisi tarjottavana vaikkapa komedian tai piirrettyjen saralla? Voiko neuvostoelokuvasta todella antaa kattavaa kuvaa ilman animaatiostudio Sojuzmultfilmiä? Dokumentaristitkin rajautuvat odotetusti Dziga Vertoviin (1896–1954) – josta on ainoana vanhoista mestareista teoksessa jostain syystä essee – ja Sokuroviin.

Ei esseitä, eikä täysin venäläistäkään

Alaotsikko ”esseitä venäläisestä elokuvasta” on parilla tavalla harhaanjohtava. Ensinnäkin merkittävä osa teoksen kirjoituksista ei ole esseitä, vaan kyse on katkelmallisesta kokoelmasta, jossa on mukana myös haastatteluita, artikkeleita ja muisteluksia. Kirjan edetessä kronologisesti neuvostoelokuvan alkuajoilta kohti nyky-Venäjää myös kirjoituksista tulee yhä enemmän haastattelureferaatteja.

Toisekseen teos ei käsittele leimallisesti ”venäläistä” elokuvaa vaan ennen kaikkea neuvostoliittolaista pitäen sisällään muun muassa kirjoituksia Sergei Paradžanovin (armenialainen) tai Larisa Šepitkon (ukrainalainen) kaltaisista tekijöistä, joilla oli sensorien kanssa sukset ristissä useampaan otteeseen esimerkiksi teostensa etniskansallisen luonteen takia.

Nimestä lähtien toimitustyössä olisi voitu olla huolellisempia. Vaikka kirjoitukset on koottu vuosien varrella syntyneestä materiaalista ja teoksella on näin ollen kokoelmallinen luonne, joitain esseissä toistuvia huomioita olisi voitu karsia, muutamia esseitä laajentaa tuntuvasti ja toiset poistaa kokonaan. Kirjan skaala on laaja, mutta moni käsitelty ohjaaja saa osakseen lähinnä kursorisen esittelyn. Toisaalta neuvostoelokuvan viralliset sensorit, niin sanotut punakynät, esitellään tarpeettomasti useaan otteeseen, kun yksikin kerta riittäisi.

Lähteistä puheen ollen erityisesti esseemäisempien tekstien kohdalla ihmetyttää kirjallisen lähdemateriaalin puute. Straniuksen teoksen merkittävintä antia ovat laajat haastattelut, mutta niiden arvokkuudesta huolimatta voi kysyä, eikö aiheista todella olisi löytynyt venäjän- tai englanninkielisiä tekstejä, jotka olisivat voineet laajentaa esseitä ja samalla lukijan perspektiiviä?

Jotkut kirjoituksen rasitteet johtuvat asenteesta, joka tuntuu vaivaavan tiettyä elokuvakirjoittamisen koulukuntaa Suomessa. Stranius yrittää olla progressiivinen ja kutsuu venäläisiä miehiä perisovinisteiksi mutta osoittaa huonoa pelisilmää, koska haastatellessaan naispuolista ohjaaja Kira Muratovaa (1934–2018) toteaa halunneensa ennen kaikkea puhua tämän suhteesta Vladimir Vysotskiin (1938–1980). Erityisen tympäisevää tämä on siksi, että Muratovaa käsittelevä luku jää muutenkin tyngäksi eikä haastattelu ole kuin muutaman sivun mittainen. Siitäkin iso osa kuluu Vysotskista – josta on jo kirjassa puhuttu kokonaisen esseen verran – juoruiluun. Straniuksella on myös toistuva tapa korostaa ”naisen silmän” merkitystä puhuessaan naispuolisista ohjaajista, mikä on maskuliinisen kulttuurin kontekstissa tarpeellinen huomio mutta samalla tahattoman kömpelösti muotoiltu.

Ohjaajien äänet kohoavat esiin moninaisina, mutta varsinaista ristiinkeskustelun tuntua ei synny, vaikka tekijät voivat olla joistain asioista eri mieltä. Yhtenä piirteenä teoksessa nousee esiin niin kirjoittajan kuin joidenkin haastateltavien äänellä se, että tiukka sensuuri ”jalosti” elokuvaa, koska ohjaajien piti keksiä toisia tapoja ilmaista kiellettyjä näkemyksiä.

Vaikka se ei selvästi ole tarkoitus, tällainen suhtautuminen voi alkaa pian kuulostaa apologialta menneisyyden virheille. Onko taiteen ”jalostuminen” sananvapauden puuttumisen arvoista – ja kuka on keksinyt, että hämyisästi ilmaiseminen olisi taiteellisesti arvokkaampaa kuin suora puhe? Tällaisia kyseenalaistuksia ei teoksessa esitetä.

Omaperäisistä tekijöistä ei omaperäistä sanottavaa

Kirjan aihe on herkullinen, ja sen sisältämää haastatteluaineistoa on syytä pitää arvossa, mutta kokonaisuus ei ole onnistunut. Milloin ei toisteta tavanomaisia elokuvahistoriallisia tietoja, puhutaan haastateltujen kanssa; parhaimmillaan pitkään, heikoimmillaan mitäänsanomattomasti. Straniuksen merkittävin ongelma tuntuu olevan, että hän unohtaa elokuvien taustoista puhuessaan usein itse elokuvat ja siten taiteellisen sisällön, vaikka vasta yhdessä taustatietojen kera ne voivat muodostaa kokonaisen taiteilijakuvan.

Lukujen taso vaihteleekin aika tavalla. Esimerkiksi Larisa Šepitkoa ja Elem Klimovia (1933–2003), siis kahta merkittävää ohjaajaa, käsittelevä luku jää alle kymmenen sivun. Sekava yleisrakenne sallisi tiukemman toimitustyön yhtenäistämisen nimissä, eikä Stranius esitä aina kovin omaperäisiä ajatuksia kirjoitustensa kohteista. Onneksi nykyään jo unohdetummasta Vasili Šukšinista (1929–1974) on tarjolla kenties teoksen ehjin ja mahdollisesti kiinnostavin essee.

Unohdettu valkokangas on kiinnostavimmillaan sen esitellessä joitain maailmalla vähemmän tunnettuja tekijöitä ja tuoden perspektiiviä heidän työskentelytapoihinsa. Moni ohjaajista ei saanut aktiivisina vuosinaan nähtäväkseen kovinkaan paljoa ulkomaalaisia elokuvia, joten venäläisen elokuvan ominaislaatu on syntynyt eräänlaisessa umpiossa. Tästä olisi voinut lukea enemmänkin.

Vähiten kiinnostavaa puolta edustavat esseet vaikkapa Tarkovskista, jonka ohjaajaprofiilia tuntevalle ei ilmene lukiessa juuri mitään uutta. Sen sijaan ummikko voi tällaisesta esittelystä ehkä jotain saadakin, jos on jo katsonut mestarin teokset.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua