Entisen paperipomon viiden Tampere-dekkarin sarja tuli täyteen – arviossa Olavi Toivolan Joka pahaa etsii

Kuvat: Eliisa Holstikko-Ojasen ja Risto Ojasen kotiarkisto / Warelia

Harmittelin aikoinaan, kun Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön poliisiromaanien sarja päättyi kymmenenteen osaan. Pariskunta oli jo alussa sopinut määrästä ja että kirja per vuosi olisi sopiva tahti. Sitä he eivät tietenkään tienneet, että Perin maallinen vaellus päättyisi samana vuonna kuin tinki tuli täyteen (1975).

Olavi Toivolan, 86, Akseli Salo -sarjan viidenneksi ja viimeiseksi jännitysromaaniksi jää Joka pahaa etsii (Warelia, 2026). Tunnelmani ovat samankaltaiset kuin noin 50 vuotta sitten Beck-sarjan päätyttyä: tulee ikävä, kun suosikkihahmojen seikkailut eivät enää jatku.

Jokin on minua kummassakin sarjassa vakuuttanut. Avoparin luomissa Beck-kirjoissa kansankotia kritisoiva ote ja ajoittainen parodia näyttivät nordic noirille uuden suunnan, jossa Ruotsi ja muun maailman rikollisuus kohtasivat.

Toivolalla rankkojenkin rikosten ratkojana ja pehmentäjänä on tutun oloinen suomalainen sankari Tampereen ja Sastamalan seuduilta apunaan viehättäväksi kuvattu vaimo. Kansainvälinen ulottuvuus, etenkin Ranskan suunta, osin myös Venäjä, on 1930-luvun nostalgisessa kuvastossa vahvasti mukana. Ja tietenkin Tampere.

Kun sarja nyt päättyi, fiktiiviset Akseli ja Marie saattoivat perhe-elämään omistautuessaan ja rauhoittuneissa oloissa saada pirttiviljelmää vielä hyvinkin lisää: talouden kehittyessä väestö kasvoi meillä maltillisesti vuosikymmenen loppua kohti.

Toivola ei ole ainoa Tampereelle tapahtumia keskittävä dekkaristi. Kaupunki on keskipisteenä jopa usealla kirjailijalla, mutta Aleksi Salo on ollut Tampereen-tuntijallekin poikkeuksellisen varma opas, jonka kanssa on ollut nautinto kulkea kaupungin kaduilla ja vanhoissa kohteissa.

Uusimmassa osassa ollaan tosin etupäässä Teiskossa kuvitteellisen järven rannalla kuvitteellisessa kartanossa. Ne on kuitenkin sijoitettu todelliseen, 1930-luvulla vielä rakentamattomaan ympäristöön. Vaikka Toivola on arvatenkin tarkkaillut ajan karttoja ja muuta lähdemateriaalia, hän tuntee kaupungin hyvin ilman niitäkin.

Tässä uutukaisessa kaupungin kartta jää toki sivummalle, kun oleillaan enimmäkseen maaseudulla. Tarinan päätteeksi Olavi Toivola onkin lajityypille harvinaisesti valaissut sepitteen taustoja, ja hänelle on muutenkin luonteenomaista pitäytyä tarkasti tosiasioissa. Toivola tiedetään näet myös muun muassa Nokian Paperin historian ja parin historiallisen romaanin tekijäksi.

* *

Toivolalle on ollut tyypillistä kohtauttaa sepittämiään hahmoja todellisuuden henkilöiden kanssa. Tässä kirjassa menetelmää käytetään vähemmän, kun ollaan lievästi eristyksissä pienen ydinjoukon kesken. Sen sijaan ajankuvaa on rakennettu toisella Toivolan käyttämällä metodilla, sanomalehtiuutisten referoinnilla ja niistä keskustelemalla.

Saksan tilanne ja Hitlerin nousu väkivaltaisuuksineen ovat runsaanpuoleisesti esillä, siihen nähden kovastikin, että nämä katsaukset eivät suoraan kytkeydy teoksen toimintaan. Siitä ne kylläkin muistuttavat, että Euroopan edellinen, iloiseksi nimitetty vuosikymmen oli hiipunut, eikä edes syrjäinen Suomi ollut erillinen lintukoto. Sitä tosiasiaa taas vahvistavat Toivolan kehittelemät hahmot, jotka suurelta osin ovat saapuneet meille vieraista maista, tuolloin jopa eksoottisesta Egyptistä asti.

Tämä kansainvälinen joukko puolestaan antaa Toivolalle tilaisuuden käyttää yhtä tavaramerkkiään, ranskalaisen poliisin palveluita. Todellisuudessakin vakoilu Suomessa oli tuolloin vilkasta.

* *

Tällä kerralla teoksen henkilöt ovat saapuneet hyvin erilaisista syistä Tampereen liepeille, vaikka kartanon isännän aarteet heitä yhdistävätkin. Motiivit ovat taitavasti perusteltuja, jos kohta kunkin ”kohtalon” vähin erin ratketessa tai ratkettua varsinainen kliimaksi jää odotuttamaan. Samoin myös henkilöiden esiinmarssissa kirjan alussa on toisteisuutta.

Viiden kirjan sarjan päätösosassa vaikuttaa siltä, että kapteeni Salosta on tullut hänen perheensä kasvaessa entistäkin seestyneempi, samalla myös sankaruus korostuu. Hän selvittää pulmalliset tilanteet lähinnä yksin, vaikka Marie-vaimo on edelleen lievästi apuna taustalla. Myös komisario Bäckmannin rooli luontevana juttukaverina on kaventunut, jolloin vetävän dialogin osuus jää vähemmälle.

Viisi Akseli Salo -teosta on hieno ja laatuisa saavutus. Siinä on yhtä monta teosta kuin Maj Sjöwallilla ja Per Wahlööllä päätä kohden. Tampere-dekkareiden historia, vaikka moninainen onkin, olisi ilman niitä selvästi köyhempi.

Risto Ojanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua