Mariana Enriquez tarjoaa tasaista yhteiskunnallista kauhua – arviossa Aurinkopaikka hämärille tyypeille

Kuvat: WSOY / Nora Lezano

Mariana Enriquez on tullut tunnetuksi paranormaalin päivittämisestä nykyaikaan. Tämä selvästi toimii: kirjailijaa on kutsuttu Latinalaisen Amerikan uusgoottilaisen kauhun kuningattareksi. Hänen edellinen novellikokoelmansa Sängyssa tupakoimisen vaarat oli (lue Mikko Lambergin arvio täältä) ehdolla kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi vuonna 2021.

Yhteiskunnalliset, erityisesti sukupuoleen ja luokkaan liittyvät teemat, ovat olleet keskeisiä hänen tuotannolleen, ja näin on myös novellikokoelmassa Aurinkopaikka hämärille tyypeille (WSOY, 2025), joka julkaistiin alun perin espanjaksi vuonna 2024. Sen kahdessatoista novellissa mädännytään elävältä, hukutaan vesisäiliöihin ja kadotetaan kasvot ja valjastetaan tämä kaikki kommentiksi argentiinalaisesta yhteiskunnasta ja naisen asemasta.

Teemoista feminismi nousee selkeimmin esille. Yhdessä kokoelman helmistä, Metamorfoosissa, menopaussia läpikäyvältä kertojalta poistetaan myooma, mutta kukaan ei huomaa kertoa hänelle etukäteen, millaisia kipuja ja sivuvaikutuksia leikkauksen jälkeen voi tulla. Kertoja kuitenkin ihastuu myoomansa ulkonäköön ja päätyy pyytämään kehonmuokkaajaa ompelemaan sen palasina ihonsa alle lohikäärmemäiseksi selkärangaksi. Kertoja ottaa haltuunsa sen, mikä häneltä on viety.

Välillä novelleissa on kuitenkin alleviivaamisen tuntua. Esimerkiksi Yön linnuissa elävältä mädäntyvä kertoja on mahdollisesti pelkästään kauniin siskonsa keksintöä – hän ei tiedä tätä itsekään. Mädästä lapsesta tulee kuva siskonsa synkästä, kotitaloon suljetusta puolesta, jollainen nainen ei saa olla. Vahvasti ruumiillinen kuva on itsessään kiinnostava, mutta novellista tulee turhan selittelevä, kun lisätasona on kertomus lintulajeista entisinä ihmisnaisina, joita on rankaistu jostakin: kaluunakäki on neito, joka lähti tansseihin ja unohti aviomiehensä kuolemaan sairasvuoteelle. Sen sijaan mieslintujen taustat ovat vähemmän kurjia, kuten maineesta ja kunniasta taistelleilla trubaduureilla. Viesti tulisi perille ilman rautalankaakin.

Samoin käy Kasvokatastrofissa, jossa kolmelta sukupolvelta saman perheen naisia katoavat kasvot, kun todistuksia raiskauksista ei uskota. Ylisukupolvisen hiljentämisen käsittely näin tuntuu lähinnä ilmeiseltä.

Monen novellin kohdalla kiinnostavammaksi nousevatkin luokkakuvaukset: monesti kertojat näyttäytyvät keskiluokkaisina henkilöitä, jotka joutuvat epämukavuusalueilleen tullessaan kosketuksiin makaaberin kanssa. Tässä onnistuu erityisesti kokoelman avaava Surulliset vainajani, jossa väkivalta rehottaa kaupungissa ja erityisesti sitä reunustavalla kerrostaloalueella. Silti lääkärikertojan naapurusto tuntuu suuttuvan enemmän siitä, että murhatun pojan haamu ei jätä heitä rauhaan, kuin siitä, että tämä tapettiin, kun kukaan ei tarjonnut apua pyytävälle pojalle turvaa.

World Literature Dayn haastattelussa Enriquez kuvaa, kuinka hänen hahmonsa suhtautuvat asioihin usein ambivalentisti, koska heillä ei mahdollisuutta valita hyviä ratkaisuja. Tämä tuntuu osuvalta myös Surullisten vainajanieni kertojan kohdalla: hän huomaa voivansa rauhoitella vainajia, mutta tämän oppiminen ei pahemmin hetkauta häntä eikä hän oikeastaan tee niin mistään muusta syystä kuin että tilanne niin vaatii.

* *

Kokonaisuutena Enriquezin teos jää tuntumaan turhan tasaiselta. Yhtenä syynä tähän ovat eittämättä minäkertojat, jotka saavat lukijan mukaansa yksittäisissä novelleissa mutta jotka alkavat muistuttavaa paljolti toisiaan. Poikkeuksena on on edellä mainitun Metamorfoosin kertoja, joka on raikas napakassa kommentoinnissaan: ”Eivät kamelit hikoile, tohtori nauraa, ja katson häntä hieman halveksivasti, vain hieman, koska hän on se, joka työntäisi veitsen vatsaani.” Useampi selkeästi erottuva ääni olisi tuonut kokoelmaan nyt uupumaan jäävää säröä.

Useita Enriquezin teoksia kääntäneen Sari Selanderin suomennos on varmaotteinen. Erityisesti rekisterierot argentiinalaisperheen ja heidän Yhdysvaltoihin muuttaneiden, englantia käyttävien sukulaistensa välillä välittyvät oivasti. Argentiinaan ei-niin-perehtynyt lukija olisi voinut hyötyä jälkisanoista, jossa olisi avattu kirjoituskontekstia ja käännösvalintoja, esimerkiksi juuri gringo-sukulaisiin liittyen.

Enriquez hyödyntää makaaberia parhaimmillaan terävään yhteiskunnallisiin huomioihin, mutta kokoelma on enemmän kuin osiensa summa ja jää kaipaamaan lisäterää.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua