Kolmekymmentä vuotta Yleisradion historiaa – arviossa Yleisön ilona, poliitikkojen harmina

Kuva: SKS Kirjat

Järkälemäinen Yleisön ilona, poliitikkojen harmina -kirja (SKS, 2026) on ladottu kahdelle palstalle ja painettu hienolle paperille nelivärisenä Latviassa. Se täyttää tutkimusvaatimukset lukuisine kirjallisuus- ja lähdeviitteineen. Kirjoittajat ovat yliopistojen lehtoreita, dosentteja ja professoreja.

Yleisradio on koko historiansa ajan ollut osakeyhtiö, tosin se on muuttunut yksityisomisteisesta ohjelmayhtiöstä lähes kokonaan valtion omistamaksi, eduskunnan valvomaksi julkisen palvelun mediayhtiöksi. Organisaatio on kasvanut radiosta monikanavaiseksi digitaaliseksi mediataloksi.

Suomen valtio omistaa 99,98 prosenttia Yleisradion osakkeista. Valtion omistajaohjauksesta vastaa liikenne- ja viestintäministeriö. Loput osakkeista ovat noin 70 pienosakkaalla, joista mainittakoon MTV Oy, Alma Media Oyj, Otava, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomen Punainen Risti ja Suomen Tietotoimisto. Pienosakkailla ei tietenkään ole valtaa, mutta pääsevät sentään yhtiökokoukseen nauttimaan tarjoiluista.

Teoksen nimessä viitataan Yleisradion politiikkojen harmina toimimiseen. Esimerkkinä perussuomalaiset katsovat, että heitä ei ole kohdeltu tasapuolisesti Ylen ohjelmissa ja uutistoiminnassa. Yleisradion asema on poikkeuksellinen: se on valtion omistama, mutta sen on oltava toimituksellisesti riippumaton myös valtiosta ja poliittisista päättäjistä. Usein tätä riippumattomuutta kuvataan perussuomalaisten ja muunkin oikeiston taholta vihervasemmistolaiseksi liberaaliudeksi.

Yleisradion toimintaa säätelee useita lakeja, joista tärkein on laki Yleisradio Oy:stä. Sitä täydentävät rahoitusta, sananvapautta ja mediaa koskevat erityislait. Vuoden 2025 lakimuutos on tähän mennessä viimeisin merkittävä uudistus.

Toimittaja Aapo Parviainen Ylen Rovaniemen-toimituksesta leikkaamassa analogista ääninauhaa keväällä 1995. Kuva: Seppo Sarkkinen / Yle

Laillisesti Yleisradio on eduskunnan valvoma, mutta poliitikot eivät saa puuttua sen uutis- tai ohjelmasisältöihin. Kun Yleisradio tavoittaa lähes koko Suomen väestön, sen uutisoinnilla on suuri vaikutus julkiseen keskusteluun. Siksi poliitikot kokevat sen toiminnan usein erityisen merkitykselliseksi ja joskus myös kiusalliseksi.

Lakiin perustuu riippumattomuuuden lisäksi läpinäkyvyys. Teoksesta selviää monta mielenkiintoista yksityiskohtaa tästä asiasta; eduskuntaan on asennettu robottikamerat, joiden avulla Ylen Pasilan toimituksesta käsin voidaan lähettää suorana vaikka kaikki istunnot. Näin ei kuitenkaan toistaiseksi tehdä, vaan kuvaukset liittyvät tärkeimpiin eduskunnan istuntoihin. Eduskunnassa ei siis tarvitse olla toimittajia eikä tekniikan väkeä paikalla, säästöä sekin.

Ylestä Perkele -muki 2000-luvun alusta. Kuva: Eila Haikarainen / Seppo Sarkkinen / Yle

* *

Marko Tikan ja Turo Uskalin toimittama teos on jaettu neljään päälukuun; I Johtamisen politiikka – Kun Ylestä tuli liikeyritys, II Lähetystoiminnasta podcasteihin – Tekninen kehitys ja digitaalinen transformaatio, III Ohjelmatuotanto 1995–2025 sekä IV Seuraavat sata vuotta.

Vastaako ensimmäinen luku kysymykseen tuliko Ylestä liikeyritys? Pienessä määrin kyllä, sillä liiketoimintaa harjoitetaan yleensä yritysmuodoilla, joista osakeyhtiöt ja osuuskunnat ovat Suomessa merkittävimmät. Yleä pyritään johtamaan kuin liikeyritystä, kun sillä on ja toimitusjohtaja ja hallitus. Toisaalta Yleisradio ei ole liikeyritys, sillä sen liikevaihto perustuu lähes kokonaan yleisradioverosta saatavaan rahoitukseen, ei markkinaehtoiseen myyntiin. Pieniä tuloja Yle saa esimerkiksi ohjelmien myynnistä, palvelumyynnistä sekä tila- ja laitevuokrista.

Toimitusjohtajan roolista teoksessa on oma lukunsa, Jungnerin vallankumous. Mikael Jungner pisti tuulemaan ja toi taloon ”muutosagentit”. Heitä yleläiset kuvasivat kyttääjiksi. Jungner oli yhden kauden toimitusjohtaja, ”toisten mielestä hän oli kaivattu uudistaja ja toisten mielestä järjesti turhia työyhteisöjä hämmentäviä tempauksia”.

Varttuneemmat lukijat, jotka ovat kiinnostuneet käymään läpi tämän massiivisen ja detaljirikkaan teoksen varmaankin yllättyvät sitä, miten paljon Yle on panostanut kaikenlaisen digitaalisen toiminnan kehittämiseen. Kaltaiseni henkilöt, jotka vanhasta muistista seuraavat päivittäin Ylen radio- ja tv-kanavia, kuten Yle Radio 1:stä tai television puolella TV1:stä, TV2:stä sekä Yle Teemaa ja Femiä, varmaan yllättyvät, kuinka paljon Yle on mukana uutisillaan ja muilla sisällöillään TikTokissa, Instagramissa, Kioskissa ja muissa digitaalisissa ympäristöissä.

Ylen hallituksen puheenjohtaja Kari Neilimo ja Björn Weckströmin Narkissos -veistos Ison pajan edustalla vuonna 2008. Kuva: Karoliina Paatos

* *

Ylellä on ollut ja on edelleen tärkeä asema valtion ja kansakunnan palvelijana. Teoksessa selvitetään kiinnostavasti sen roolia kansallisten rituaalien levittäjänä. Osana julkisen palvelun tehtäväänsä Yle on välittänyt sisältöjä, jotka ovat muuttuneet instituutioiksi; Linnan juhlat, presidentin uudenvuodenpuhe ja joulurauhan julistus.

Muitakin palveluita tehdään, kuten liikennetiedotuksia, vaarailmoituksia ja hartausohjelmien välittämisiä. Vuoden 1993 yleisradiolaki määritteli hartausohjelmien tarjoamisen lakisääteiseksi tehtäväksi. Hartausohjelmien sisältöä pitää silmällä ”hartausohjelmien valvontaelin,. Linnan juhlat ja urheilusisällöt saavat miljoonayleisöjä, kun taas jumalanpalvelusten yleisöt ovat pudonneet maallistumisen seurauksena (kirkkoon kuuluvien määrän perusteella) 300 000 – 400 000 kuulijaan.

Tärkeänä julkisena palveluna teoksessa pidetään myös Euroviisujen lähettämistä ja jopa Suomen edustuskappaleiden ja -esittäjien valintaa. Yleisradio järjestää vuosittain UMK:n eli Uuden musiikin kilpailun. Vanhoista Marion Rungin ja Tipitiin ajoista on siirrytty valitettavasti täysin synteettiseen ohjelmaformaattiin, jossa musiikki ja melodia jää mielestäni menon ja meiningin varjoon. Tässä olisi oiva säästökohde Yleisradiolle.

Viimeinen luku IV Ylen seuraavat sata vuotta kertoo tulevaisuudesta vain vähän, mutta teos esittää hauskan nelikenttäkuvion Yleisradion roolista ”vallan vahtikoirana vai Kiinan palatsikoirana”. Lopuksi tekijät toteavat lakonisen pessimistisesti, että ”jos poliitikkojen nykyinen into leikata julkisen palvelumedian rahoitusta ei Suomessa laannu, Yleisradion toinen vuosisata on myös sen viimeinen”.

Jukka Kallio

Kirjoittaja on saanut kritiikkien kirjoittamiseen Suomen tietokirjailijat ry:n apurahan.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua