Kotimaisen runouden korpirastas saa vihdoin elämäkerran – se onkin sitten mestarillinen

Milla Peltonen Työväenkirjallisuuden päivillä syyskuussa 2026. Kuva: Matti Kuusela

En tiennyt Einari Vuorelan elämästä juuri mitään ennen kuin avasin Milla Peltosen kirjoittaman elämäkerran Yli honkain korpirastas (Warelia).

Sulkiessani nyt sen viimeisen sivun, joka kantaa ylpeänä numeroa 492, uskallan sanoa: minulla on uusi sydänystävä.

Kutsun häntä kuperkeikka-Einariksi.

Peltosen kirja on niin perinpohjainen, intensiivinen ja erikoisella tavalla empaattinen jännityskertomus, että Vuorelasta alkaa väistämättä pitää – siitä huolimatta, ettei hän ollut vain poikkeuksellisen kaunis, liehuvahiuksinen, herkkäsieluinen luontorunoilija, arvostettu ja pidetty opettaja ja ihanan hellämielinen isä vaan myös itsekäs, omahyväinen alkoholisti, sovinisti, petollinen aviomies, vihaa uhkuva vapaussotarunoilija ja jotenkuten rasittava juhlalyyrikko.

Arvaan, että useimmalle lukijalle Einari Vuorela on epämääräisesti tuttu runoilija, mutta ihmisenä tuiki outo. Se ei ole ihme – Peltosen teos on ensimmäinen Vuorelasta kirjoitettu elämäkerta tai edes etevämpi esittely.
Se on outoa. Vuorela julkaisi kolmekymmentä runokokoelmaa seitsemällä vuosikymmenellä, ja hänet nostetaan usein jopa Aaro Hellaakosken ja Larin Kyöstin ohi Suomen tärkeimmäksi luontorunoilijaksi. Tohtiipa joku verrata häntä jopa Aleksis Kiveen eivätkä viittaukset Frans Emil Sillanpäähän ole huttua.

Peltosen mukaan unohdukseen on selitys:

”… kirjallisuushistoriaan ja elämäkertojen päähenkilöiksi pääsevät yleensä ne, jotka ovat huutaneet kovimmin, pitäneet itsestään ääntä, nousseet aikansa ja sukupolvensa airuiksi. Tai ne, jotka ovat kuolleet traagisesti nuorena. Hiljaiset, itseään korostamattomat pitkän linjan puurtajat unohtuvat turhan usein…”

Einari Vuorela (vas.) ja pikkuveli Eino, joka sai surmansa Juupajoella 19.3.1918. Kuva: SKS KIA. Einari Vuorelan arkisto.

Toni Edelmannin ansiota

Milla Peltosen mielenkiinnon herätti musiikki – esipuheessa hän kertoo lumoutuneensa Toni Edelmannin Vuorelan runoihin tekemistä sävellyksistä. Hän päätti ottaa selvää Vuorelan persoonasta ja oivalsi pian, että Suomen kirjallisuushistoriassa on Einari Vuorelan mentävä aukko.

Ei ole enää. Turhaan kirjan alaotsikko ei ole ”Einari Vuorelan elämä ja runous”. Peltonen on totisesti tehnyt perinpohjaista tutkimustyötä, mutta ei ole antanut sen kangistaa kynää.

Yhden Einari Vuorelan runon monet suomalaiset osaavat epäilemättä ulkoa. Sen nimi on Vävy ja näinhän se kulkee:

Oli synkeä salo.

Meni tie.

Tuli talo.

 

Oli loimuava takka.

Oli tyttö.

Oli akka.

 

Soma puheitten sävy.

Tuli yö. —

Olin vävy.

Yötä seuraavaa ajatusviivaa on kutsuttu Suomen kirjallisuuden pisimmäksi ja painavimmaksi – sen aikana ehtii tapahtua ihmeitä.

Jos Vävyssä voi aavistella hentoa erotiikkaa, vuonna 1923 ilmestynyt Yön kasvot hehkuu sitä ujostelematta:

Sinä olit kuin villi tuulispää,

jonka jolloin keväällä tapaa.

 

Sinä suutelit, kuiskit kuumeessa,

olit hillitön, villi vapaa.

 

Povi kuohui kuumia liekkejä,

kuin meren aalto se nousi —

Oli vartesi kiihkeän viehkeä

kuin viriin väännetty jousi.

Hurja Turhuuden mylly

Einari Vuorelan ehkä kiinnostavinta teosta kukaan ei taida enää tuntea, eikä sitä ensin haluttu julkaista lainkaan. Surrealistisen teoksen nimi on Turhuuden mylly. Vuorela kirjoitti tätä filosofis-draamallista tunnustusromaania jo 1920-luvulla, mutta tarjosi sen vasta 1935 WSOY:lle nimellä Pegasoksen siivillä.

Kirjaa pidettiin sekavana ja epäonnistuneena eikä sitä julkaistu. Tulevan vaimonsa Lauran Sointeen kehotuksesta Vuorela lähetti käsikirjoituksen suoraan V. A. Koskenniemelle vuonna 1938. Tämä luki käsikirjoituksen ja kehui sitä kirjeessään.

Laura vei kirjeen WSOY:n toimitusjohtaja Jalmari Jäntille. Hän luki Koskenniemen kehut, ponnahti tuoliltaan, painui alaistensa luo huutaen vihaisesti: ”Kuka täällä on hylännyt tämän käsikirjoituksen?”

Niin Turhuuden mylly painettiin. Kirjallisuudentutkijat ovat sivuuttaneet sen ilmeisen ymmällään, mutta Milla Peltonen analysoi sitä pitkään ja ansiokkaasti. Kiitos siitä, Turhuuden mylly on totisesti kiinnostava kirja, siinä on jotain käsittämätöntä, kafkamaista hulluutta, Rabelais’n hurjuutta, Jukolan Laurin juoppousnäkyjä, raamatullista syväsynkkyyttä, surrealistista sekopäisyyttä.

Turhuuden Myllystä olisi Euroopassa voinut tulla vaikka mitä, mutta niin vain siivo suomalainen unohdus sen sirosti nieli.

Siksi haluan sitä vähän nostaa. Vuorelan luontolyriikasta voitte nauttia hakemalla kirjastosta hänen Valitut runonsa. Turhuuden mylly löytyy Pirkanmaan kirjastoista vain Virroilta, Akaalta ja Hämeenkyröstä, Helsingin ja Uudenmaan kirjastoista vain – luoja paratkoon – Pasilan kirjavarastosta.

Kauan eläköön Akaan kirjasto! Sieltä olen löytänyt monta muualta kadonnutta helmeä.

Huoleton vaeltaja Einari Vuorela ja hattu, aina mukana maailmalla. Matti Heinosen kokoelmaa. Kuva: Arvi J. Matilainen

Raamattua, seksiä ja huumoria

Turhuuden mylly on kiehtova sekamelska. Se pitää sisällään monologeja, pienoisnäytelmiä, Raamatun tutkimusta, groteskia huumoria, hurjaa seksiä – ja suomalaisen koulun viiltävää kritiikkiä! Viimeksi mainittua olisi vähiten odottanut, olihan Vuorela itse Jyväskylän seminaarista valmistunut kelpo johtajaopettaja.

Kuulkaas tätä, näin outoja runon maisteri oppilailleen haastelee…

”Koulu on ikäänkuin salasilmä, joka ei seuraa sitä, mitä te teette, vaan mitä jätätte tekemättä. Se ajaa teidät kuin uuhet kylmiin karsinoihin, puhuu linnunnokasta, mutta ei sen lentämisestä, pöydälle kannetaan täytetty haikara – opetuksen vertauskuva; nurkassa seisova ihmisen luuranko – kasvattajan vertauskuva…”

Ja maisteri jatkaa siitä, millainen koulu voisi olla.

”Koulu, jossa olisi elämää. Teille ei osoitettaisi yksinomaan kuolleita paikkoja kartalta, vaan sielun maanosia. Teille ei sanottaisi: istu! Vaan: nouse, kurkota.”

Kriitikot ihmettelivät, mutta myös kiittivät outoa, nerokasta, salaperäistä kirjaa. Vilho Suomi kirjoitti Suomalaisessa Suomessa:

”Vuorelan teos on rohkea kirja, jonka ankaruus iskee kirveleviä haavoja turhuuteemme. Se on kirvoittunut tuokioina, jolloin ihmisen paini itsensä kanssa on katkerinta.”

Puut puhuvat vapaata mittaa

Ikänsä loppusoinnuilla runoillut ja lukijoita lumonnut Vuorela yllättää vuonna 1966 ilmestyneellä kokoelmalla Puut puhuvat. Runot ovat vapaamittaisia, rakastetut ja rasittavat riimit puuttuvat.

Runoissa on myös aivan uusi eetos. Niitä voi kutsua jopa ekorunoiksi, luonnonrunoilijasta on tullut luonnonsuojelija!

Suo

on sitä varten

että kukkulat

näkevät kauaksi.

 

Järvi, että sorsa saa huuhdella sulkiaan.

Huomatkaa: että kukkulavat näkevät, eivät näy kauaksi.

Vuorela ymmärtää myös elottoman luonnon merkityksen. Runossa Vuoret eivät puhu ”vuoret ja kalliot hoivailevat sydämensä lämmöllä sinivuokkoja”.

Enpä ole aikoihin lukenut näin kaunista lausetta. Mieleen tulee Aaro Hellaakosken niukan suuret säkeet runossa Salomaa, joka oli Pentti Linkolan lempirunoja.

Salomaa on tehty, jotta siellä ei asuttais,

jotta siellä Jumala yksin olla sais

astuskellen sammalmattojansa,

ympärillään koko luomisen kansa.

Rafael Koskimies ylistää Vuorelan uutta atteellisuutta.

”Henkinen kasvu tuntuu sanonnassa, muodossa ja ehkä ennen kaikkea juuri hienostuneen tärkeässä aatteellisessa sanomassa.”

Yksi Milla Peltosen kirjan monista ansioista on, että hän siteeraa kymmeniä, ehkä satoja kritiikkejä. Voi veljet, että nautin niiden kielestä ja viisaudesta ja sivistyneisyydestä.

Nämä niin sanotut aikalaisarviot kertovat paljosta muustakin kuin Einari Vuorelan runoista; niistä hahmottuu kiehtovasti suomalaisen runouden hurja muutos ja yhteiskunnallinen murros reilun puolen vuosisadan aikana.

Vuorelan teoksia arvostelivat säännöllisesti Koskimies, V. A. Koskenniemi, Lauri Viljanen. Viljo Kajava, Eino S. Repo, Ilmari Kianto, Tuomas Anhava, Toini Havu, Viljo Kojo, Unto Kupiainen, Mika Waltari ja lopulta myös Martti Haavio, joka sai jossain kohtaa kritiikillään Vuorelan ryhdistäytymään ja terästämään otettaan kynästä ja luopumaan väsyneimmistä salo–talo-riimeistä.

Tuntuun aivan absurdilta, että joku heistä olisi antanut kolme tai neljä tähteä vaikkapa Vuorelan kokoelmalle Tie ja vaeltaja. Itse asiassa ajatus tuntuu niin hullulta, että teen tässä kohtaa päätöksen: en ikinä enää anna tähtiä ainoallekaan arvostelemalleni kirjalle. En siis edes Yli honkain korpirastaalle, vaikka se ansaitsisi ne kaikki ja vielä kuun kaupan päälle.

Sopuisaa perhe-elämää Keuruun Jukojärvellä 1940-luvun puolivälissä. Einari ja Laura Vuorela ja Varpu-Liisa. Kuva: EVS, perhe-albumi

Alussa oli Keuruun Jukojärvi

Mutta palataan lopulta alkuun ja Keuruun Jukojärvelle Keski-Suomeen. Vuorelan torpan savusaunassa syntyy 17. elokuuta 1889 Aapelille ja Kristiinalle jo kuudes lapsi. Hän saa Multian kirkolla kasteessa nimen Einari Arvid.

Einari ei ole ihan tavallinen lapsi: ”Äitini kertoi, että useina iltoina jäin istumaan jollekin kivelle mäelle ja unohduin lumoutuneena katselemaan iltaa ja yön lähestymistä. Näin värien ihmeellisen vaihtumisen, hämärää puilla, ruskotusta ja puun, jolle meidän mäellämme riitti taivasta paljon enemmän kuin muualla.”

Sitaatti on peräisin Toini Havun vuonna 1972 tekemästä Vuorelan ja hänen vaimonsa Laura Sointeen yhteishaastattelusta. Tuo haastattelu onkin Peltoselle melkoinen aarreaitta – etenkin Laura Soinne vaikuttaa poikkeuksellisen rehelliseltä ja eloisalta muistelijalta.

Keuruun korvet jäävät ikiajoiksi Vuorelan runoihin ja jo ensimmäisessä kokoelmassa Huilunsoittaja (1919) Vuorela paljastaa luontonsa:

Metsä mulle pillin antoi

soitan sillä metsän kieltä

Pillin lisäksi Einarilla on maailmalla mukana aina hattu. Sen hän kertoo myös ilmavassa runossa, josta pidän paljon.

Minä menin hattuni alle

ja lähdin maailmalle

pois köyhyyttä pakohon.

 

Tein tuulentuvan, tein talon,

sain lahjaksi päivän valon

ja ilmaisen kuutamon.

Valkoisen Suomen vapaussotarunoilija

Einarilla on rakas pikkuveli, Eino. Eino lähtee vuonna 1918 Pohjanmaan valkoisten urhojen mukana Keuruulta kohti etelää ja saa surmansa punaisten luodista Juupajoella 19. maaliskuuta. Samassa taistelussa kuolee yhdeksän Einarin tuttua Töysän suojeluskunnasta.

Tämä selittänee osaltaan Einarin roolia valkoisen Suomen sotarunoilijana. Hänen kynästään syntyy kymmeniä toinen toistaan hurmeisempia vapaussotarunoja. Niiden vihan kohteena eivät kuitenkaan ole punaiset vaan ”venäläiset sortajat”.

Viha vienyt meitä ei kamppailuun,

oma vaistomme ohjasi meitä:

Ei tyynenä katsella kunnon mies

voi emojen kyyneleitä,

kun rakkahat raa’asti silvotaan

ja saastaisin pistimin lyödään,

kun ryssäin veljinä vehkeillään

ja kansamme kunnia myödään.

No, kyllähän siinä ryssäin veljinä vehkeilystä soimataan…

Tämä vihaa uhkuva ja yllättävän taitava ”Vapaaehtoisten marssi” julkaistiin ensimmäisen kerran sanomalehti Vaasassa 28.3.1918, siis kymmenen päivää Eino-veljen kuoleman jälkeen.

Myöhemmin Einarin mielipiteet muuttuivat ja hän alkoi ymmärtää kansalaissotaa myös punaisten näkökulmasta.

Einari Vuorelan tuotantoa. Kuvat: Matti Kuusela

Viskelee sanoja vallattomasti

Kuperkeikka-Einari? Niin, annoin kunnianarvoisalle runoilijalle ja kansankynttilälle tämän liikanimen kunnioittaakseni hänen ainutlaatuista kykyään tehdä kesken runojen riemukkaista kuperkeikkoja.

Yrjö Oinonen luonnehti Vuorelan runoilijanlaatua Valittujen runojen esipuheessa näin viisaasti:

”Einari Vuorela on synnynnäinen lyyrikko, jolle luonto on antanut kulkijanreppuun huilun, oikein korpirastaan huilun… Hän vaihtaa sanonnassaan helposti ja yllättäen sävyjä, virittää, laukaisee ja taas virittää, viskelee sanoja vallattomasti… Tämä eräänlainen kuperkeikka tyyli on hänen tehokkaimpia taidekeinojaan. Hän siirtyy runollisesta arkiseen, juhlavasta leikilliseen, kohtalokkaasta lapsenomaiseen ja takaisin mestarillisella keveydellä.”

Salarakas Nokialla

Milla Peltosen kirjassa on myös aikamoinen paljastus: Einari Vuorelalla oli Nokialla salarakas. Eikä ihan kuka tahansa vaan runoilija Elsa Tervo!

Olen perehtynyt Tervon elämään ja tuotantoon perinpohjaisesti ja tiedän kyllä, että Vuorela vieraili usein Tervon luona Vihnusjärven kupeessa vuosina 1944–1946 ja kirjoitteli Elsalle kauniita runoja, jotka tämä aarteinaan säilytti.

Jälkeenpäin tosin kävi ilmi, että säkeet olivat syntyneet aiemmille heiloille…

No hyvä. Olen kuvitellut, että suhde oli joten kuten viaton, olihan Vuorela Lauran kanssa naimisissa ja heille oli vuonna 1942 syntynyt tytär Varpu-Liisa, isän ihana silmäterä.

Laura hoiti siis 3-vuotiasta Varpu-Liisa yksin, kun Elsa ja Einari nauttivat toisistaan Nokialla. Näin Vuorela syyllistyi Peltosen ilmaisun mukaan aviorikokseen – Tervo taas ei ollut koskaan naimisissa eikä julkisesti edes seurustellut kenenkään kanssa.

Laura sai tietää suhteesta, Einari palasi nöyränä miehenä Keuruulle ja kirjoitti kauniin katumusrunon…

Varpu-Liisa, kultatukka,

kodin kallis helmi,

niin kuin pieni kedonkukka

unissaan telmi.

 

Kuiskas mulle hiljaa, hiljaa.

Isä armas, palaa,

koti kasvaa kyynelviljaa,

äiti itkee salaa.

Einari sai anteeksi, taas kerran.

Elsa jäi suremaan ja ikävöimään yksin Nokialle, eikä saanut Einarilta enää runon runoa eikä kirjeen kirjettä.

Kuva: Warelia

Viimeinen viesti: Rakastakaa toisianne

Einari Vuorelan ensimmäinen runokokoelma Huilunsoittaja ilmestyi vuonna 1919, viimeinen Siintää himmeyden metsät postuumina kolme vuotta Vuorelan kuoleman jälkeen vuonna 1975.

Sen viimeinen runo on suorasanainen viesti eläville:

Puiden kevätlehdet

ovat kuin

lukematon joukko

kirjeitä

kaikilla kielillä.

Ja niiden sisällys on:

Rakastakaa toisianne.

Einari Vuorela kuolee heinäkuussa 1972 Helsingissä ja saa valtiolliset hautajaiset. Ne järjestetään 29. heinäkuuta Keuruun ääriään myöten täydessä Vanhassa Kirkossa.

Hannu Tarmio muisteli myöhemmin siunaustilaisuutta Ilta-Sanomissa:

”Auringonsäteet suodattuivat tuuheiden koivunlatvusten läpi Keuruun vanhan kirkon alttarille. Ja jostain ilmestyi perhonen, joka pitkän, uskomattoman pitkän tovin kaarteli Einarin arkun yllä auringonsäteissä.”

Siunatuksi lopuksi ja Einarin kunniaksi korpirastas eli nykysuomeksi sanottuna laulurastas saa laulaa meille. Esikoiskokoelman runon Paimenessa säkeistä löytyy selitys myös Milla Peltosen kirjan aavistuksen arvoitukselliselle nimelle.

Kylä jääköön!

Paimenhuilu havukosta huutelee.

Aamun kulta kukkapäistä kuusikkoa suutelee.

Yli honkain korpirastas hopeaisen laulun laulaa.

Matti Kuusela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua