Kielitiede pistää miettimään: Ihmisen kuollessa hänestä tulee kuollut ihminen, eläimestä sen sijaan lihaa tai kalaa

Kuvat: Kari Heino / SKS

Länsimaisen ajattelun historian valtavirtaa luonnehtivat erilaiset sitkeät dikotomiat: tieto ja luulo, ääretön ja äärellinen, muuttumaton ja muuttuva, Jumala ja ihminen, hyvä ja paha, henki ja aine, mies ja nainen sekä ihminen ja eläin.

Kahtiajaoista viimeksi mainittu on tosin viimeistään Darwinin ajoista lähtien osoitettu monella tapaa keinotekoiseksi ja harhaanjohtavaksi – ihminenkin kun on eläin – mutta silti se yhä vain värittää ja ohjaa elämäämme. Ihminen ja eläin -dikotomia, vai jopa dualismi, on ikään kuin rakenteistunut elämäämme ja yhteiskuntaamme ja sen osana luontosuhteeseemme ja ruoantuotantoomme sekä kieleemme, mikä kaikki vaikuttaa asenteisiimme ja muihin lajeihin liittyviin arvostuksiimme.

Kieli ja eläin -teos (SKS, 2021) tarkastelee nimensä mukaisesti ja usealla tapaa, miten kommunikoimme toislajisten kanssa, miten niistä ja heistä eri rooleissamme ja elämänyhteyksissämme puhumme ja miksi käyttämillämme eläimiin viittaavilla sanoilla on väliä; siis esimerkiksi sillä valitsemmeko juuri sanan eläin kaikkine siihen vuosisatojen aikana kertyneine merkitysvivahteineen vai korvaammeko sen vaikkapa tois- tai muunlajisella tai koira ja siili -tyyppisillä tarkemmilla ilmaisuilla tahi jopa erisnimillä.

Valitettavasti vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita sisältävä Kieli ja eläin on paikoitellen varsin vaikea ja koukeroinen erityisesti siinä käytetyn lingvistisen slangin vuoksi (”Konstruktiokieliopin kuvauksessa semanttiset kehykset ovat kielen yksiköihin kuuluvia semanttisia tietorakenteita”.) Pikku pinnistely toisaalta kannattaa, sillä artikkelit ovat tasokkaita ja mielenkiintoisia.

Kirjoittajat näyttävät kylläkin useassa tapauksessa kytkevän työnsä 2000-lukua värittävään, useita tieteenaloja koskevaan posthumanistiseen ajatteluun, mutta sitä voi asiayhteyden huomioon ottaen pitää ymmärrettävänä, ainakin jos ja kun käsitteellä viitataan muunlajisten intressien ja (itseis)arvon aiempaa selkeämpään tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Post-, anti- ja transhumanismia joissakin tapauksissa vaivaavista kiistattomista ongelmista voi lukea selkeän esityksen esimerkiksi Sami Pihlströmin Ihmisen maailmasta (niin&näin, 2021 – lue arvio täältä).

Omaksi suosikikseni kokoelman artikkeleista nousee Ilona Herlinin Eläin eduskunnassa. Herlin on kerännyt ison joukon eläimiä koskevia täysistuntopuheenvuoroja vuosilta 2015–2019 sekä tarkastellut erityisesti Keskustan, Vihreän liiton ja Perussuomalaisten puolueohjelmien ”eläinlinjauksia”.

Herlinin tulokset eivät ole mielenkiintoisia vain siksi, että puolueet puhuvat eläimistä toisistaan poikkeavilla tavoilla – valitut puolueet huomioon ottaen sitä voinee pitää odotusarvona – vaan erityisesti hänen käyttämiensä tutkimusmetodien vuoksi. Herlinin artikkeli esimerkiksi näyttää, miten edustajien, ja epäilemättä myös meidän muiden, tapa viitata eläimiin tai eläimeen muuttuu sen mukaan, miten puhetilanne kehystyy; puhummeko esimerkiksi ruoantuotannosta vai eläinten suojelusta. Tai tarkemmin, puhummeko nykyaikaisesta tehdasmaisesta ruoan tehotuotannosta vai perinteisestä tilatuotannosta.

Selviää myös, että eläin on edustajien puheessa lähes aina tekemisen kohde, objekti. Eläinten ”agentiivisuuttakin” Herlin edustajien puheenvuoroista löytää, mutta silloin kyse on usein ”haittaeläinten vääränlaisesta” omaehtoisesta toiminnasta. Läpi puheenvuorojen kantaa vahvana juonteena tarve ja halu kontrolloida eläimiä, niin tuotanto- tai hyöty- kuin villieläimiä.

Puheenvuoronäytteet antavat ekolingvististen oivallusten ohessa tilaisuuden pikku tirkistelyyn ja tilaisuuden karsia mahdollisia omia ennakkoluulojaan. Ilmenee esimerkiksi, että tutkimusaineistovuosina nimenomaan pari perussuomalaista naiskansanedustajaa – etummaisena heistä ehkä Ritva ”Kike” Elomaa – ovat tarmokkaasti nostaneet esiin eläinten eettisen kohtelun ja itseisarvon tunnustamisen merkitystä. Kyse on tosin useimmiten lemmikki- tai jonkin tyypin ”hyöty”- eikä villieläimistä. Vastustetaan pentutehtailua tai eläinten esineellistämistä.

Vihreiden kohdalla puolestaan pistää silmään varsin holistinen ja tiedelähtöinen puhe. Puolueen edustajien puheessa viitataan usein ekosysteemeihin, kansainväliseen tilanteeseen tai kansalliseen etuun. Samoin vihreät näkevät ehkä yllättävän usein ihmisen, eikä käsiteltävän lajin tai eläimen edun: hömötiainen on ”metsäluontomme tuttu edustaja” ja saimaannorppa ”erityisen tärkeä eläin meille suomalaisille”.

Lajeittain tarkasteltuna vuoden 2017 puheiden suosikit olivat villieläimistä susi ja kotieläimistä koira. Siis enemmän ja vähemmän sama eläin. Villieläinpuolella sutta (51 mainintaa) seurasivat hirvi (31) ja karhu (29), kotieläinpuolella koiraa (45) kana (41, joista broileri 6) ja hevonen (37).

Kieli ja eläin -kokoelman ehkä isoin ansio on juuri sen kokoelmallisuus. Se tarkentaa ja monipuolistaa yhdessä paketissa ja suomen kielellä kuvaa kielestä ihmisen ja muunlajisten välisen vuorovaikutuksen rakentajana, suuntaajana ja värittäjänä. Sillä miten ja mitä sanoja käyttäen puhumme, on vaikutusta niin itseemme, kanssaihmisiimme kuin kaikkiin kanssakulkijoihimme.

Teos ladattavissa vastikkeetta sähköisenä.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua