Ihminen on väistämättä humanisti eikä mistään tule mitään ilman normeja – arviossa Sami Pihlströmin Ihmisen maailma

Kuvat: Veikko Somerpuro / niin & näin

Suomen poliittisesta lähihistoriasta kumpuava termi ”norminpurkutalkoot” kerää edelleen vahvaa kannatusta. Kauhistellaan byrokratiaa ja vaaditaan tilaa luoville ratkaisuille. Samanhenkisenä kulkevat puhe ja vaatimukset erilaisista oikeuksista. Yksi vaatii oikeutta olla rokottautumatta, toinen oikeutta sanoa ja uskoa vapaasti, kolmas oikeuksia eläimille.

Filosofian professori Sami Pihlström pudistelee päätään. Pullasta halutaan vain rusinat, eivätkä vellit ja puurot tahdo pysyä erillään. Pihlström haluaa toisin sanoen muistuttaa, että oikeuksia tulee ja saa vain vastuiden vastapoolina ja että niistä kahdesta perimmäistä on vastuu; vastuumme järjenkäytön kurista ja itsekritiikistä, vastuumme toisista ihmisistä ja lopulta vastuumme koko luomakunnasta.

Eikä mistään tule mitään ilman normeja. ”Vain ihmisen pelkästä luonnon valtakunnasta ylös nostava normatiivisuus voi suojella meitä itseltämme”, Pihlström kirjoittaa ja varoittaa meitä haihattelemasta ihmisten perimmäisellä tai luontaisella hyvyydellä.

Sami Pihlströmin Ihmisen maailma – esseitä humanismista, totuudesta ja ajattelun tilasta (niin & näin, 2021) on puheenvuoro humanismin puolesta aikana, jolloin on alettu puhua post-, anti- ja transhumanismista sekä luontokeskeisyydestä ja ”ekologisesta realismista”.

Uudet aatenimikkeet kertovat, että perinteisen humanismin katsotaan epäonnistuneen. Sen edustajien ei katsota olevan riittävän kiinnostuneita muiden lajien hyvinvoinnista ja oikeuksista – eikä välttämättä edes kaikista muista ihmisistä, perinteinen humanisti kun on yleensä valkoinen, länsimaalainen ja miespuolinen cis-hetero.

Pihlström kuitenkin asettuu perinnetietoisen humanismin puolustusasianajajaksi ja muokkaa samalla humanismille uuden muodon, jota hän nimittää transsendentaaliseksi humanismiksi. Käsitehirviö tarkoittaa, että me olemme ihmisinä väistämättä humanisteja ja että humanismi on suoranainen ennakkoedellytys kaikelle mielekkäälle ajattelulle ja kestävälle toiminnalle. Ja mikä oleellisinta: kaiken arvon- ja merkityksenantomme voimme tehdä vain tämän ihmisen elämämme sisältä ja näkökulmasta. Meille ei ole olemassa mitään maailmamme ja elämämme ulkopuolista havaintopistettä, josta esimerkiksi arvioida ihmisen oikeaa paikkaa luomakunnan oletetussa hierarkiassa tai josta käsin operoida ei-ihmiskeskeisten arvojen varassa.

Hieman sartrelaisittain sanoen, olemme tuomitut ihmisnäkökulmaamme ja sen lisäksi – Sartrea tarkemmin kopioiden – vapauteen, sillä ilman vapautta emme kykenisi kriittiseen järjenkäyttöön, emme vastuullisiin valintoihin, moraaliseen elämään ylipäätäänkään.

Samalla humanisminkin on oltava itsekriittistä ja jopa itseään kyseenalaistavaa ja ylittävää. Ajat muuttuvat, ja kaikessa inhimillisessä on parantamisen varaa. Viisas ja rehellinen humanisti ehkä näkeekin posthumanismin mahdollisuutena; mahdollisuutena hioa omia näkökulmiaan, rakentaa humanismia paremmaksi versioksi itsestään.

Pihlströmin kokoelma on lopulta paljon muuta kuin näkemys humanismin väistämättömyydestä. Hän juttelee esseissään totuudesta ja ajattelun tilasta, vapaudesta ja negatiivisuudesta, uskosta, toivosta ja rohkeudesta. Pihlström myös esiintyy niin nyt kuin aiemmissakin laajalle yleisölle tarkoitetuissa teoksissaan vahvana sivistyksen puolustajana. Hän kammoaa trendiryteikköjä ja ”epämääräisen mössön tavoin yhteiskunnassamme laajalle valunutta” konsulttijargonia ja self-help-puhetta. Huumori, itseironia ja -kritiikkikin vilahtelevat. Tyhjänpuhumista, tai Harry Frankfurtin käsittein paskanpuhumista (bullshit), eivät kuulemma harrasta vain konsultit, vaan sellaisetkin ihmiset, joiden tehtävänimike on toimittaja, asiantuntija, päällikkö, johtaja tai jopa – professori.

* *

Sami Pihlström on yksi niistä suomalaisista filosofeista, jotka katsovat asiakseen osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun akateemisen työnsä ohessa. Aivan viime viikkoina ja kuukausina hän on esimerkiksi ottanut vahvasti kantaa tiukempien rokottautumisvaatimusten puolesta.

Ihmisillä on oikeus kehoonsa poikkeusoloissakin, mutta entä hauraiden lähimmäisten oikeus terveyteensä ja elämäänsä? Pihlström kutsuu pelkällä informaatiolla ohjailua ”vastuuttomaksi optimismiksi”, ja hänestä sitä esiintyy muissakin asiayhteyksissä kuin koronaepidemian torjunnassa; ilmastokriisissä ja turvallisuuspolitiikassa esimerkiksi.

Jatkolukemistoksi suosittelen Pihlströmin edellistä laajalle yleisölle suunnattua kirjaa Ota elämä vakavasti – negatiivisen ajattelijan opas (ntamo, 2018).

Teoksen nimeä ei kannata hätkähtää. Ihmisen maailmassa Pihlström kertoo, että se on oikeastaan vitsi, kirjan ainoa vitsi, kuten eräs kriitikko oli ehtinyt asiaa luonnehtimaan.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua