Kuvat: Tuomas Vuorenniemi / Warelia

Suomalaiset tiedotusvälineet uutisoivat alkuvuodesta, miten venäjän opiskelu oli jyrkästi vähenemässä suomalaisissa kouluissa ja yliopistoissa.

Ilmiön taustalla vaikuttaa valinnaisten kielten opiskelun yleinen näivettyminen, mutta Venäjän häikäilemätön hyökkäyssota näyttää kutistaneen erityisesti juuri venäjästä kiinnostuneiden määrää.

Tilanteesta on myös jo huolestuttu. Karuimmillaan, vihollistakin olisi hyvä ymmärtää; yleisemmin, hyvä on ymmärtää myös koko sitä laveaa ja syvää venäläistä kulttuuria, joka tuottaa mitä hienoimpia jos kohta mädimpiäkin hedelmiä.

Hedelmäkori ykköseen sijoittaisin esimerkiksi venäläisen kirjallisuuden.

Venäläinenkin kirjallisuus on myös aina sisältänyt vallitsevien olojen kritiikkiä. Vähintään kirjailijat ja kirjansa ovat kyseenalaistaneet tai jopa olleet avant-guarde, sellaisia kuin Jari Olavi Hiltusen esikoisromaanin protagonisti Anna Ahmatova: periksiantamattomia, omaperäisiä hahmoja, joita ”tshekistien” pelkokaan ei ole vaientanut, eikä vaienna.

Hiltusta voikin ensimmäiseksi onnitella ajoituksesta. Ahmatova-teos (Warelia, 2023) kuvaa myös nykypäivää, toisinnäkijöiden tai vähintään itsenäisesti ajattelevien asemaa ja mahdollisuuksia vahvasti autoritaarisen hallinnon puristuksessa.

Anna Ahmatova (oik. Gorenko) syntyi tsaarinaikaisen Venäjän (Ukrainan) Odessaan vuonna 1889 mutta siirtyi perheensä mukana jo pikkulapsena Pietarin lähistölle. Ja juuri Pietarista kuppiloineen, taiteilijayhteisöineen, levottomansähköisine tunnelmineen tuli se energialähde, josta hänen runoutensa ja koko elämänsä ammensi keskeisesti, vaikka häntä voi toisaalta luonnehtia myös kosmopoliitiksi. Ahmatovassakin liikutaan Pietarin ja Leningradin ohella myös muualla Venäjällä, samoin kuin Pariisin ja Napolin kaduilla.

* *

Hiltunen on ankkuroinut Ahmatovansa sen päähenkilön elämää aukikerivän dialogin varaan. Yksinkertaistaen: istutaan junassa, kuppilassa tai tuttujen luona ja puhutaan puhumasta päästyäkin Ahmatovan ja hänen tuntemiensa muiden kirjallisuuden Nimien elämästä. Kertoja on itse Ahmatova, ja kulloisenkin seuralaisen tehtävä on lähinnä kysyä, että mitä sitten tai miten niin ja rohkaista Ahmatovaa jatkamaan.

Toistolle herkkä voi hieman työlääntyäkin samana pysyvään kaavaan sekä tshto- ja da-sanojen määrään. Väliepisodina voidaan kokea reaaliaikainen, milloin minkäkin nimisenä esiintyvän salaisen poliisin ratsia, paljolti Venäjän nykypäivien tyyliin. Isäntäväen omaisuutta tuhotaan etsinnän tehokkuuden nimissä, ja lopuksi isäntä tai emäntä katoaa rotevien miesten välissä yön selkään.

Kuin runoilijan levotonta elämää korostaen tarina ei kuitenkaan etene monotonisen kronologisesti. Milloin ollaan 1940- tai 1950-luvulla, sitten ehkä 1910-luvulla ja välillä toki myös 1960-luvulla, jolloin Ahmatova nousi maailmanmaineeseen ja kuoli. Kuva runoilijan elämästä täydentyy sivu sivulta ja vuosikymmen vuosikymmeneltä, hieman palapelin tapaan. Ensin valmistuu yksi nurkka, sitten rakentuu pala toista kulmaa, vihdoin alkaa hahmottua myös kokonaisuus.

Samalla lukijan on syytä muistaa, että hän lukee fiktiota, tutustuu nimenomaan Hiltusen näkyyn Ahmatovan elämänkäänteiden yksityiskohdista. Teoskin muistuttaa alkusivuillaan: ”On tässä tarinassa paljon tottakin, kuten kaikki erisnimet.”

Korostettakoon varmuuden vuoksi, että muutakin totta tarinassa on. On pätevän tuntuista ajan ja paikan kuvausta, historiallisestikin oikeaa taustatietoa 1900-luvun alkupuolen venäläisen kirjallisuuden vaikuttajista ja koulukunnista, poliittisista mullistuksista, elämästä diktatuurin kahleissa.

Kirjailija on siis selvästi tehnyt kotiläksynsä, on suorastaan jonkin sortin Геро́й Труда́ (työn sankari). Sisilian maisemat, Seinen rannat ja totta kai Pietarin (Petrogradin, Leningradin) kuppilat, kaikki ne on rakennettu historiallisesti oikein tai uskottavasti. Valtavaan detaljimäärään toki joskus joku pikkuvirhekin eksyy, ”Giancolo”-kukkula esimerkiksi on italiaksi Gianicolo ja Pietarinkirkko tavataan kirjoittaa ilman yhdysmerkkiä, mutta virheitä on ilahduttavan vähän.

Vahvasti myös yksityiskohtiin nojaavassa fiktiivisessä ja dialogisessa tarinassa ehkä tärkeintä onkin jokaisen detaljin kirjoitusasun oikeellisuuden asemasta tarinan elävyys, rikkaus ja pitovoima. Kun liikutaan omastamme poikkeavassa ajassa ja kulttuurissa, voi tarinaan ja sen henkilöihin samastuminen olla hankalaa. Tarvitaan muuta kosketuspintaa, muita vetovoimatekijöitä, ja Hiltusen vahvuuksina voi pitää juurikin kykyä kuljettaa ja värittää tarinaa, koukuttaa lukijan jatkamaan, jotta palapeli tulisi valmiimmaksi ja valmiimmaksi.

* *

Ahmatovan ja kollegojensa taiteellisten, sosiaalisten ja eroottisten suhteiden kuvauksen ja kaiken yllä painavan väkivallan uhan lisäksi Hiltunen nojaa niin kutsuttuun ”maagiseen realismiin”, kuten kustantaja kirjailijansa näkemystä päähenkilönsä maailmasuhteesta kuvaa. Márquezinsa ja Borgesinsa lukenut tietää, mihin käsitteellä yleensä viitataan. Kas näin:

”Kutsumattomat vieraat astuivat sisään sanomatta sanaakaan. Se jos mikä paljasti heidät salaisen poliisin asiamiehiksi. Miehille kasvoi saman tien ketunkorvat.” (s. 265)

Ja vain vähän edempänä:

”– Menkää kotiinne, tshekisti toisti ja kääntyi pois. Kääntäjä nousi ja lähti kohti eteistä nolona kuin keisari ilman vaatteita. Anna Andrejevna näki rotanhännän kasvavan nopeasti hänen housujensa takamuksesta läpi.” (s. 266)

Itse näen maagisen realismin roolin tarinassa niin, että se korostaa Ahmatovan kohtaaman neuvostodiktatuurin absurdia todellisuutta. Totta on se mitä tshekistit tai politbyroo päättävät, ja erityisesti taiteilijan on tunnettava vastuunsa sosialistiselle realismille ja puolueelle, jotka – ehkä – ovat nekin vain maagisen realismin tai surrealismin oloissa mahdollisia ilmiöitä?

Magiikan tai mystiikan häivähdykset perimmältään arkisen kovassa ja ahdistavassa maailmassa ovat joka tapauksessa runoilijalle välttämättömiä. Muuten ei voi luoda näkyjä, vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, pitää ihmisyyden puolta, kirjoittaa maailmankirjallisuudeksi muuntuvaa runoutta.

* *

Hiltusen voi nähdä jatkavan teoksellaan projektia, jonka hän aloitti laajassa, kolmiosaisessa ”galaktisessa runousopissaan”. Jo siinä hän liikkui kirjallisuuden ja filosofian jättiläisten jäljillä esitellen heidän elämiään ja tuotantoaan. Aivan samansuuruista suupalaa ei kirjailija tosin nyt pyri haukkaamaan, mutta kyllä esille nousevat nimet taas jykeviä ovat: Blok, Bulgakov, Majakovski, Pasternak, you name it, ja taustalla aiempi porukka Dostojevskistä Tolstoihin. Samalla on taas muistutettava, että kun runousoppi on lähinnä historiankirjoitusta ja poetiikkaa, tietokirjojen kokonaisuus siis, on Ahmatova päähenkilönsä fiktiivinen elämäkerta sekä häntä ympäröineen todellisuuden runollinen kuvaus.

Lukijan pitkä matka Ahmatovan parissa alkaa ”Literaturnoje Kafesta” Leningradista ja päättyy Kellomäelle, eli nykyiseen Komarovoon Suomenlahden rannalla. Epäilen että lyhytiskuisempi lukija voi pitkään matkaan ja sillä kuultavaan hieman toisteiseen tarinaan paikoitellen uuvahtaa, mutta vielä varmempi olen monen viihtymisestä Hiltusen ja Ahmatovan maagisessa kyydissä.

Kustantajan mukaan Hiltunen on kirjoittanut ”loisteliaan esikoisromaanin”. Luonnehdinta ei välttämättä ole liioittelua, mutta minusta hän on ennen kaikkea kirjoittanut sujuvan, lupaavan ja omansanäköisen esikoisromaanin.

Kari Heino

* *

Äänestä meitä!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit äänestää meitä 2.11.2023 asti osoitteessa www.kulttuurigaala.fi/yleisoaanestys. 

Suomi juhlii kulttuurin tekijöitä ja -tekoja Kulttuurigaalassa, jonka Yle TV1 lähettää suorana lähetyksenä 24.11.2023.

#kulttuurigaala #kulttuuri 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua