Hylätyksi tuleminen herättää kauhut – arviossa Nobel-palkitun Abdulrazak Gurnahin Paratiisi

Abdulrazak Gurnah Helsingissä. Kuvat: Tammi / Markko Taina

Kirjallisuuden nobelisti Abdulrazak Gurnahin käännösromaanien julkaiseminen jatkuu Tammen Keltaisessa kirjastossa. Paratiisi (Tammi, 2023; suom. Einari Aaltonen) on maailmaltaan hyvin samankaltainen kuin Gurnahin aiempi suomennettu romaani Loppuelämät (Tammi, 2022; lue arvio täältä). Tunnelma, paikat, henkilöt ja tapahtumat ovat melkein kuin muistumia aiemmasta.

Gurnah kuljettaa jälleen kerran maailmaan, josta suurin osa lukijoista ei tiedä oikeastaan mitään. Eletään 1900-luvun alkupuolen itäafrikkalaisessa rannikkokaupungissa. Isä antaa 12-vuotiaan Yusufin velan pantiksi tekemään orjatyötä kauppiaalle määräämättömäksi ajaksi. Yusuf ei näe vanhempiaan enää koskaan.

Kehittyneiden eurooppalaisten tulo hämmentää paikallisia. Saksalaisten järjestelmällisyys ja armottomuus herättävät sekä ihailua että pelkoa. Heidän mukanaan tuomiaan uusia lakeja ja liian ankaria ja mielivaltaisilta vaikuttavia tuomioitaan vihataan. Samalla kuitenkin halveksutaan sisämaassa asuvia afrikkalaisia tietämättöminä moukkina ja raakalaismaisina villeinä.

”Eurooppalaiset anastivat parhaat maat maksamatta niistä lasihelmeäkään ja pakottivat ihmiset raatamaan tavalla tai toisella sekä syömään mitä tahansa piittaamatta siitä, kuinka sitkeää tai pilaantunutta se oli. Eurooppalaisten ahneus oli pohjatonta ja pöyristyttävää, he olivat kuin kulkusirkkaparvi, vitsaus. Kaikesta piti pulittaa veroja, muuten joutui vankilaan, sai raippoja tai päätyi köydenjatkoksi. Ensimmäiseksi eurooppalaiset rakensivat aina putkan, seuraavaksi kirkon ja sitten torikojun voidakseen valvoa kaupankäyntiä ja verottaa sitä. Vasta sen jälkeen he rakensivat talon, johon asettuivat asumaan.”

Orjuuttajia ja orjuutta on monenlaista. Orjuuttaja on harvoin piiskaa viuhuttava kiduttaja. Sellaisen isännän orjat saattaisivat pistää hengiltä yön pimeinä tunteina. Orjuus on sosiaalinen tila, josta ei ole pakokeinoa. Orja voi karata, mutta minne mennä, kun mitään ei omista eikä mistään tiedä. Orjuuttaja antaa kuitenkin ruoan ja paikan missä nukkua. Ympäröivä maailma ei tarjoa sitäkään. Tämä koskee niin velallisia, vaimoja kuin lapsiakin. Kaikki on kauppatavaraa, mitä tahansa voi käyttää vaihdon ja velanmaksun välineenä. Vapaus riippuu näkökulmasta.

Romaanin tarina ei ole yhtenäinen vaan sirpaleinen, aivan kuten elämä itsessään. Tarina voisi lähteä mihin suuntaan tahansa, ja se on niin todenmakuinen, että välillä sen unohtaa olevan fiktiota.

Romaanin hillittömin osuus on kauppias Hamidin ja Kalasingan solvauskisa. Dialogi voi olla karkeaa, mutta kertova teksti on niin siveää kuvailua, ettei aina voi olla täysin varma siitä mitä tapahtuu.

”Yusuf kummasteli, kuinka altis oli ollut ja kuinka paljon häntä kirpaisi, kun tyttö poistui niin äkisti. Hän ajatteli Chatua ja kauppiasta ja arvasi, että he vihastuisivat hänen puuhistaan. Ajatus sai hänet levottomaksi, ja hän häivytti ahdistuksen purkamalla itsepintaisen intohimon, jonka Bati oli herättänyt.”

Usein Gurnah kuvailee miten asiat sanotaan, ja tunteet saattavat muuttua niin yhtäkkisesti, että lukija hämmentyy kun sanat ja tunnetila ovatkin ristiriidassa. On myös hämmentävää, että sana mulkoilla toistuu tekstissä pitkälle toistakymmentä kertaa. Mitä kirjailija (tai kääntäjä) yrittää sillä sanoa? Mulkoilun tautologia onkin ainoa häiritsevä piirre muuten niin taitavasti hallitussa tekstissä.

Ensi vuonna ilmestyy Gurnahin kolmas suomenkielinen romaani Kivisydän (engl. Gravel Heart). Suomennoksesta vastaa silloinkin Einari Aaltonen.

Petri Hänninen

Lue Kulttuuritoimituksen Kari Heinon essee paratiiseista taiteessa.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua