Aallot lyövät ja tuovat muistoja – arviossa Maylis de Kerangalin Jälkimaininkeja

Kuvat: Francesca Mantovani / Siltala

Ranskalaisen Maylis de Kerangalin teosten erityinen ominaispiirre on tarkkuus. Hän kuvasi romaanissaan Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät (Siltala, 2016) jännittävästi ja yksityiskohtaisesti tapahtumaketjua, joka johti lopulta sydämensiirtoon. Kirjan perusteella on tehty myös elokuva Niin kauan kuin sydän lyö.

Myös kuvaus koristemaalareiden työstä oli tarkka romaanissa Maailma käden ulottuvilla (Siltala, 2019), samoin kuvaus Sillan synnystä (Siltala, 2022; lue Mikko Saaren arvio) kuvitteelliseen Cocan kaupunkiin Kaliforniassa.

Tuoreimpana de Kerangalilta on ilmestynyt suomeksi Jälkimaininkeja (Siltala, 2026), jossa kirjailija kulkee lapsuutensa Le Havreen. Kirjan päähenkilö saa yllättävän soiton Le Havren poliisilaitokselta. Rannalta on löytynyt kuollut mies, jolla ilmeisesti on jonkinlainen yhteys ääninäyttelijänä työskentelevän kertojaminän kanssa. Alkaa matka rannikkokaupunkiin, lapsuuden maisemiin ja samalla omaan menneisyyteen.

Kirjan keskiössä on Le Havre, kaupunki, jonka me suomalaiset tunnemme kai parhaiten Aki Kaurismäen samannimisestä elokuvasta. Kirjan luettuani minäkin katsoin elokuvan uudelleen. Kaupungin valtava satama tekee vaikutuksen, ja voi kuvitella miten aallot lyövät aallonmurtajalle ja kastelevat rannalla kulkevan kirjan päähenkilön.

De Kerangal kirjoittaa tarinaan myös yhden hyvin olennaisen osan kaupungin historiaa. Normandian maihinnousu ei ollut kaikilta osin onnistunut, sillä liittoutuneet pommittivat muun muassa Le Havren lähes maan tasalle. Kohteena oli saksalaisten tukikohta, mutta koska kaupungin evakuointi oli jäänyt puolitiehen, tuhannet Le Havren asukkaat saivat pommituksissa surmansa ja lähes kolme neljäsosaa kaupungista tuhoutui.

”Pommien raivolta ei säästy mikään eikä kukaan, kuolema tulee taivaalta, se ei valikoi, se on demoninen, samaan aikaan joka puolella, se levittäytyy kaikkialle… satama ja keskusta on tuhottu, mutta miehittäjä ei luovuta eikä pommitusten hyödyttömyydestä puhuta.”

Le Havren, Brestin ja Caenin kaupunkien osa on jäänyt historiankirjoituksessa ”vähäiseksi” oheisvahingoksi, mutta pommitukset kokeneille ja läheisiään menettäneille se ei ole ollut sitä. De Kerangal tuo tapahtumat luontevasti kirjan kerrontaan, kun päähenkilö muistelee koulutyönä tekemäänsä pommitukset kokeneen haastattelua. Verrokkina de Kerangal tarkastelee nykypäivän Ukrainan tilannetta.

* *

Kuollut mies ja hänen arvoituksensa vie muistoihin, mutta onko lopulta välttämätöntä tietää, kuka mies oli ja mikä yhteys hänellä kirjan päähenkilöön oli.

”… mietin olisiko tämän tarinan … salattu tarkoitus ollutkin houkutella minut palaamaan Le Havreen…”

Tärkeintä oli lopulta löytää omat kadotetut muistot ja asemoida itsensä siihen, mikä on olennaista ja mitä juuri nyt tapahtuu, kuten esimerkiksi muistaa, että on oman tyttären syntymäpäivä.

Mainitsemani tarkkuus on Jälkimainingeissakin monissa yksityiskohdissa, kuten vaikka siinä, miten de Kerangal kuvaa miehensä ostaman vanhan painokoneen mahdollisuuksia kohopainotöihin. Tällaiset tiedot voivat olla kertomuksessa täysin toissijaisia, mutta kuitenkin ne tuovat myös henkilöihin uskottavuutta ja kertovat heistä olennaisia asioita.

* *

De Kerangalin kerronta on miellyttävää luettavaa. Kiitos kuuluu myös kääntäjäkaksikolle Ville Keynäs ja Anu Partanen, jotka ovat suomentaneet myös aiemmin julkaistut de Kerangalin romaanit.

Marjatta Honkasalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua