Pedro Almodóvarin Autofiktio kertoo tarinaa elokuvaohjaajista, joista toinen on toisen kuvitelmaa

Leonardo Sbaraglia ja Quim Gutiérrez. Kuva: Jorge Fuembuena

Autofiktio on elokuvaohjaaja Pedro Almodóvarin 24. pitkä elokuva. Sillä on kaksi päähenkilöä, ja he ovat kumpikin elokuvaohjaajia: Elsa (Bárbara Lennie) on aikanaan tehnyt muutaman elokuvan ja hankkii nyttemmin elantonsa tekemällä mainoksia. Vakituisinta hänen elämässään ovat toistuvat migreenit ja raamikas poikaystävä Bonifacio (Patrick Crisado), joka palomiehen työnsä ohessa heittää keikkaa miesstripparina.

Toinen elokuvaohjaajapäähenkilö on Raúl Rossetti (Leonardo Sbaraglia), joka haeskelee aineistoa keskeneräiseen käsikirjoitukseen, ja käyttää sumeilematta pitkäaikaisen ystävänsä ja työtoverinsa Mónican (Aitana Sánchez-Gijón) ja hänen ystäviensä kokemuksia. Raúlilla on kiinteä suhde Santi-poikaystäväänsä (Quim Gutiérrez).

Näistä suhteista solmiutuu se draama, jossa Almodóvar henkilöitään pyörittää. Ohjaajan vitsikkyyttä on, että Elsa ei ole todellinen, vaan Raúlin keksintö eli hänen keskeneräisen käsikirjoituksensa henkilö, jolle Raúl lähettelee päänsärkyjä kuin ylijumala Olympoksensa korkeuksista.

Uutuuselokuva jatkaa niiden myöhäiskauden Almodóvar-elokuvien malliin, jotka ovat moitteettoman tyylikkäästi tehtyjä elämänsä iltaan kallistuvan ohjaajan vähän ponnettomia tilintekoja uransa kanssa. Askarreltuaan englanniksi tehdyn kuolindraaman The Room Next Door (2024) parissa 76-vuotias Almodóvar palaa jälleen tekemään elegantin kauniita ja haikeita elokuvia. Autofiktiossa Almodóvar on palannut ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen espanjan kielen käyttöön.

* *

Autofiktio on melkein kuin uusiksi tehty versio Kärsimys ja kunnia -elokuvasta (2019; lue arvio). Molemmat ovat puolittain elämäkerrallisia kuvauksia elokuva-alan veteraaneista miettimässä rakkauden, menetysten ja ihmissuhteiden merkitystä taiteessa ja omassa elämässä. Autofiktiota on pidetty tekijänsä itsekriittisimpänä elokuvana. Voi se olla niinkin, mutta lempeä itsehillintä ei Almodóvarille oikein sovi, jos se tarkoittaa kurittomuuden ja hilpeän sekoilun katoamista hänen elokuvistaan.

Melko varhaisessa vaiheessa elokuvaa soiva Chavela Vargasin laulu Las Simples Cosas on sydämeenkäyvän kaunis muistutus kuolevaisuudesta. Almodóvar on pitkään ihaillut meksikolaislaulaja Vargasin ranchera-musiikkia. 93-vuotiaana kuollut Vargas oli espanjankielisessä maailmassa sosiaalisia, seksuaalisia ja musiikillisia rajoja rikkonut räväkkä kulttuuri-ikoni, lesbonainen, joka härnäsi machoja, pukeutui miesten vaatteisiin, kantoi pistoolia, poltti sikaria ja kumosi sisäänsä mittaamattomasti alkoholia.

* *

Elokuvassa nähdään, miten henkilöille tulee pysähtymisen hetki. Yhdeltä kuolee äiti, toiselta lapsi. Surematonta surua on.

Autofiktiossa Raúlin ex-työtoveri Monica kovistelee kirjailija-elokuvaohjaajaa toisten elämän varastamisesta fiktioon ja on hyvinkin pureva, liki kohtuuttomuuteen asti. Paasatessaan Monica voi saada enemmän kuin toivoikaan.

Jos jotakin, elokuva antaa purtavaa Spike Jonzen ohjaaman, yli kahdenkymmenen vuoden takaisen Adaptation – minun versioni -elokuvan (2002) ystäville.

Elsa (Bárbara Lennie) lohduttelee vaikeaan suhteeseen joutunutta Patricia-ystäväänsä (Victoria Luengo). Kuva: Jorge Fuembuena

* *

Autofiktio on Pedro Almodóvarin mestarillisen monisyistä itsetutkistelua. Erottamaton osa sitä on, miten sen henkilöt tietävät – ja eivät tiedä – olevansa osa kertomusta eli elokuvaa, jota katsomme. Samalla kun Autofiktio paljastaa oman rakenteensa katsojille, se myös naureskelee sille elokuvan ihmisten yrittäessä luoda taidetta. Ohjaajansa Kärsimys ja kunnia -elokuvaan verrattuna uutuudesta puuttuu se syvä henkilökohtaisuus, joka aiemmassa filmissä kaikui voimakkaasti.

Autofiktiossakin käväistään Lanzarotella, kuten Almodóvarin Särkyneet syleilyt -elokuvassa (2009). Autofiktio toimii parhaiten Almodóvarin oman uran ja monien elokuvien heijastuspintana, jota katsellessa voi miettiä, mitä espanjalaismestarin tuotannossa on ihasteltavaa, vai onko ylipäätään?

* *

Autofiktiossa on kaikesta taidokkuudestaan huolimatta häntäänsä syövän käärmeen, ouroboroksen tuntua. Se on vain luontaista elokuvataiteilijalle, joka elää omalle taiteelleen.

Autofiktion Raúl ei millään tunnu käsittävän, ettei hänellä ole oikeutta ottaa ja käyttää muiden elämää noin vain aineistonaan. Hänen itsepintaisuutensa asiassa nousee luovan ihmisen itsekkyyden vertauskuvaksi. Pinnallaan Almodóvarin uutuus pitää kysymystä taiteilijan toiminnan eettisyydestä, mutta sen alla kyseessä on komediaksikin muotoutuva kuvaus surusta.

Vaikkei elokuva muuta olisi, niin se antaa tilaisuuden heittäytyä almodóvarilaiseen maailmaan. Siitä huolimatta, että elokuva tuntuu turhankin tutulta, sitä katsoessa muistaa sen, ettei Almodóvarin elokuvia katsota suuria uutuuksia odottaen – niitä katsotaan kaiken tutun vuoksi. Mitä Almodóvarin elokuvat olisivatkaan ilman hysteerisen upeita värejä, teatraalisia juonia ja tunteiden ylitarjontaa?

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua