Kore-edan uusin elokuva kysyy kuka on hirviö, jos kukaan – arviossa Monster

Hiiragi Hinata ja Kurosawa Soya. Kuva: Cinema Mondo

Yksinhuoltajaäiti Saori huomaa poikansa Minaton käyttäytyvän oudosti. Kun pojalta löytyy vammoja, Saori ryntää koululle ja vaatii saada tietää, mitä siellä tapahtuu. Koulu kieltää vastuunsa tapahtumista. Vähitellen alkaa paljastua, että asiat ovat paljon monimutkaisempia kuin päältä katsoen näyttää. Sitten Minato ja hänen luokkakaverinsa Yori katoavat monsuunimyrskyn noustessa.

Kore-eda Hirokazu (s. 1962) on aikamme keskeisimpiä japanilaisia ohjaajia, joka on tullut tunnetuksi erityisesti perheteemaa käsittelevistä elokuvistaan, jonkinlaisena Yasujirō Ozun manttelinperijänä. Näitä ovat isänsä kuoleman jälkeen yhteen asumaan lyöttäytyvät sisarpuolet elokuvassa Sisarukset (2015), synnytyssairaalassa vaihtuneiden poikien ja heidän vanhempiensa kuvaus Isänsä poika (2013) ja kaupoista näpistelemällä itseään elättävän ja perheeksi tekeytyneen ihmisryhmän kuvaus Shoplifters (2018). Kaikki nämä käsittelevät kysymystä: ”Mikä on perhe?”

Hieman samaa on Monsterissakin, nyt lasten ja aikuisten välisen kanssakäymisen kautta nähtynä ja alleviivaten sitä, miten helppo on käsittää väärin lasten ja nuorten teot.

* *

Monsterin rakenne on mysteeritrillermäinen, missä se eroaa Kore-edan aiemmista elokuvista. Sakamoto Yujin käsikirjoitus onkin tuonut jotain uutta rakenteellista tiukkuutta Kore-edan elokuvatyyliin. Elokuva voitti Cannesin elokuvafestivaalien parhaan käsikirjoituksen palkinnon viime toukokuussa.

Tapahtumat käydään läpi monen henkilön kannalta: äidin, luokanopettajan ja lopulta kahden pojan. Välissä on lyhyt jakso rehtorin näkökulmasta. Elokuvan yksi keskeinen ajatus on, että useiden eri näkökulmien kautta tarkasteltuna totuus voi vaikuttaa erilaiselta ja että me katsojina voimme nähdä lopullisen totuuden vasta käytyämme läpi kaikki näkökulmat.

Keskeisenä ankkuroivana tapahtumana toimii tulipalo kaupungissa, johon elokuva palaa aikajanalla ja josta siirrytään aina uuden henkilön näkökulmaan. Rakenteeltaan Monsteria voikin pitää trillerimäisenä: totuus valkenee katsojalle vähitellen. Monsterin kerrontatekniikalle on myös ominaista se, että katsoja alkaa vähitellen tietää elokuvan tapahtumista enemmän kuin sen tarinansisäiset henkilöt.

Kore-eda vaihtaa näkökulmaa tuomalla kameran lähelle kunkin kolmen kertomuksen päähenkilöä ja näyttämällä tapahtumat hänen näkökulmastaan. Akira Kurosawan vuonna 1950 ilmestynyt Rashomon on tunnetuin malliesimerkki tällaisesta sipulina avautuvan totuuden esittävästä elokuvasta

Elokuvan ensimmäisessä, äidin kautta nähdyssä jaksossa koulun johto yrittää pitää koulun mainetta yllä toistelemalla ennalta sovittuja anteeksipyyntöfraaseja. Kohtaus tuntuu muodollisuudessaan liioitellun humoristiselta, kun katsoja kauhistelee Saorin tapaan koulun kyvyttömyyttä kantaa vastuuta, mutta sille löytyy myöhemmin elokuvasta selitys. Samaan tapaan monet kohtaukset avautuvat myöhemmin: miksi Minato alkaa yhtäkkiä riehua luokassa tai miksi hän hyppää ulos äitinsä autosta.

Myös elokuvan hienolla soundtrackilla kuuluva torvien ääni saa myöhemmin selityksensä. Musiikin elokuvaan on säveltänyt syöpään vuonna 2023 menehtynyt Ryuichi Sakamoto, jonka yhdeksi viimeisistä töistä Monster jäi. Sakamoto tunnetaan muun muassa elokuvien Viimeinen keisari, Sheltering Sky ja Revenant säveltäjänä, mutta hän ehti myös näytellä. Sakamoton muistettavin rooli oli David Bowien vastanäyttelijänä Nagisa Oshiman elokuvassa Merry Christmas Mr. Lawrence.

Minaton äiti Saori (Ando Sakura) tiukkaa koululta vastuuta. Kuva: Cinema Monod

* *

Jotkut Monsterin mysteerit liittyvät japanilaiseen koulukulttuuriin. Minato esimerkiksi väittää äidilleen leikanneensa hiuksensa koulun sääntöjen mukaisiksi – japanilaiskouluissa kun on tiukat säännöt hiusmallista eikä esimerkiksi värjättyjä hiuksia sallita – mutta loppupuolella elokuvaa alkaa selvitä, että hän leikkaa pitkät hiuksensa pelätessään vaikuttavansa liian tyttömäiseltä.

Poikien, Minaton ja Yorin, välinen ystävyys ja orastava seksuaalinen kiinnostus varhaisteini-iässä on yksi elokuvan hienoja kuvauksia. Hämmennys omien fyysisten ja psyykkisten reaktioiden ja niiden mahdollisen homoseksuaalisuuden suhteen on yksi syy Minaton outoon käyttäytymiseen.

Elokuvassa toistuu maininta sian aivoista. Sellaiset on milloin Minatolla, milloin Yorilla. Sian aivot yhdistyvät elokuvassa erilaisuuteen, yhteisön normien ulkopuolisuuteen.

Monster luotaa myös hienosti koulukiusaamisen dynamiikkaa. Minaton ja Yorin välinen kanssakäyminen on erilaista heidän ollessaan kahden kuin luokkayhteisössä ja sen sosiaalisen paineen alla.

Keskeiseksi muodostuu Minaton ja Yorin piilopaikka, hylätty raitiovaunu, jossa he voivat olla vapaasti, vailla vanhempiensa, koulun ja luokkayhteisön paineita. Kohtauksissa ja loppupuolen jaksossa on samaa klassisen nuorisokuvauksen hehkua kuin monissa klassisissa elokuvissa, kuten Rob Reinerin Stand by Messä tai Francis Ford Coppolan ohjaamissa S. E. Hintonin nuorisoromaanien elokuvaversioissa.

Luokanopettaja Hori (Nagayama Eita) yrittää selvittää koulukiusaamistapauksia. Kuva: Cinema Mondo

* *

Kaiken tämän lomassa Monster onnistuu myös käsittelemään ihanteiden ja työpaikkakulttuurin välistä ristiriitaa, kun luokanopettaja Hori tajuaa, miten sidotut hänet kätensä ovat koulun johdon ja vanhempien aiheuttaman paineen välissä. Horin kautta vilahtavat myös skandaalimedian ja somen pyörittämät huhumyllyt, joilla on vaikutusta Horin yksityiselämäänkin.

Elokuvan hienous kruunataan upeilla näyttelijänsuorituksilla. Japanin naisnäyttelijöiden ykköskaartiin viime aikoina noussut Ando Sakura tekee upean roolin poikansa asiaa ajavana äitinä, samoin kuin veteraaninäyttelijä Tanaka Yuko rehtorina. Erityisesti nousee kuitenkin esille Kore-edan mestarillinen tapa työskennellä lapsinäyttelijöiden kanssa ja Kurosawa Soya Minatona ja Hiiragi Hinata Yorin roolissa ovat jälleen yksi todiste siitä.

Eija Niskanen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua