Jos sinulla on järjettömän paska idea, luota siihen äläkä turhaan yritä kuorruttaa sitä – Pamela Tolan ensi-iltaelokuva

Alina Tomnikov ja Iina Kuustonen. Kuva: Ville Juurikkala / Helsinki-filmi

Pakko ihailla Pamela Tolaa. Hän olisi voinut jäädä toistamaan samaa, hyväksihavaittua kaavaa, joka teki Tolan edellisestä ohjaustyöstä Teräsleideistä vuoden 2020 katsotuimman elokuvan. Rikotaan hieman rajoja esittelemällä mummojen hurjaa puolta, lisätään mukaan kännihuumoria sekä aimo annos pohdintaa eletyn elämän käytetyistä ja menetetyistä mahdollisuuksista. Teräsleidit osui maaliinsa, koska se onnistui tasapainottelemaan ohuella rajalla, jossa musta komedia huvittaa enemmän kuin surettaa.

Itse asiassa Tolaa voisi onnitella hienosta kehityskaaresta, jossa hän valitsee ohjattavakseen aina vain hankalampia konsepteja. Ensimmäinen kokopitkä ohjaustyö oli Swingers, joka perustui tanskalaiseen komediaan. Siitä Tola hyppäsi ensin toteuttamaan alkuperäisideaa ja nyt jatkaa samalla linjalla, mutta kenties vielä hankalammalla aiheella. Läheisriippuvuudesta kertova Järjettömän paska idea nimittäin on enemmän surullinen kuin varsinaisesti hauska.

* *

Elokuvan päähahmot Ripe (Alina Tomnikov) ja Noora (Iina Kuustonen) työskentelevät menestyksekkäässä peliyhtiö Krillissä. He ovat aina olleet toistensa tukena, ja katsojan annetaan ymmärtää, että kukaan muu ei olisi voinut täysin heidän touhujaan edes ymmärtää. Kaksikko ruokkii toisissaan holtitonta ja arvaamatonta mielialaa, mutta rakkaus kantaa. Onko rakkauden kestokyky rajaton?

Ripen hahmossa on savantistisia piirteitä, joita ei kuitenkaan varsinaisesti selitetä auki. Hän on pelialan ihailtu nero, mutta sosiaaliset tilanteet ovat hänelle vaikeita. Noora on Ripen tuki ja turva, joka pyristelee oman tilan puutteen ja ystävyyden velvoitteiden välillä. Omistushaluinen Ripe ei kestä ajatusta, että Nooralla on muutakin elämää kuin se, jota he viettävät yhdessä.

Kuva: Ville Juurikkala / Helsinki-filmi

Parasta antia on pohdinta siitä, miten pitkälle on jaksettava toisen ihmisen oikkuja, oli tuo ihminen miten läheinen hyvänsä. Onko itsekästä käyttää oikeuttaan lähteä tuhoisasta ihmissuhteesta pois, vaikka tietäisi toisen joutuvan siitä kärsimään? Vai onko vielä itsekkäämpää jäädä ja evätä toiselta mahdollisuus itsenäiseen kasvuun*

Arvostan myös sitä, että elokuva on kuvattu Oulussa eikä esimerkiksi Helsingissä. Suomessa riittää kauniita ja eksoottisia paikkoja, joita sopii käyttää kuvauspaikkoina. Kenties Oulun ja Hailuodon toivottiin tuovan elokuvaan myös arktisen hulluuden vivahteita, vaikkakin ne nyt jäävätkin lähinnä erikoisuudentavoittelun tasolle.

Samoin ihan hauskoja ovat performanssitaiteen rinnastus pitchauskulttuuriin sekä silmänisku muutaman vuoden takaiselle Oulu-skandaalille, jossa kaupunginvaltuutettu puhui ihmisroskasta viitaten vähäosaisiin. Tuntuu kuitenkin, että lisämausteet vievät tehoa varsinaisesta tarinasta, ja lopputulos vaikuttaa hahmottomalta. Voi olla, että alkuperäinen idea läheisriippuvuuselokuvasta on ollut järjettömän paska, mutta sellaisena siihen olisi kannattanut luottaa. Joskus paska idea on oikeastaan aika hyvä idea.

* *

Juoni etenee kronologisesti, mikä on turvallinen valinta, mutta ei juuri selkeytä elokuvaa. Sekavuuden tunne ei synny takaumista tai muista tarinan mutkista, vaan pikemminkin siitä, että hahmoja rakennetaan liian kauan ennen kuin varsinainen kehitys saa tilaa. Alkuvaiheen tiivistäminen olisi tehnyt elokuvalle hyvää.

Katsojalle jää olo, että on tullut nähtyä ja kuultua kauhean paljon, mutta kokonaisuudesta on vaikea saada kunnollista otetta.

Nadia Paavola

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua