”Tässä on luotu jotain sellaista, mitä ei aiemmin ollut olemassa. Pamela Tola ei ole mennyt siitä, missä aita on matalin. Hänkin on tehnyt manalanmatkan”, Kirsi Jaatinen kirjoittaa.

Saimaan pohjoisilla vesillä, Pyhäselällä on kaksi pientä saarta, joita sanotaan Hopeasaariksi. Rannalla on muinoin kerrottu tällaista tarinaa: jos ratsastaa kuutamoisena yönä yksiöistä jäätä myöten yksiöisellä varsalla saarille, sieltä löytää aarteen. Tarina tuli mieleeni katsottuani Pamela Tolan elokuvan Teräsleidit.

Pamela Tola joutui taistelemaan pitkään – noin kymmenen vuotta – saadakseen ideansa läpi. Vastassa oli kylmä yö. Vastassa olivat ennakkoluulot naisohjaajaa kohtaan, ennakkoluulot naisten tarinoita kohtaan ja ennakkoluulot vanhojen ihmisten tarinoita kohtaan. Mutta hän ei antanut periksi, vaan valjasti varsan ja lähti rohkeasti matkaan. Hän löysi tukea muun muassa Aleksi Bardylta.

Ehkä Tolaa auttoi myös se, että hän on joutunut kohtaamaan kylmät yöt jo lapsuudessaan. Hän katsoi tavoitteeseensa, jonka silhuetti häämötti kuunvalossa, eikä mikään pysäyttänyt häntä. Kun elokuva tuli ensi-iltaan, se jakoi mielipiteitä, mutta suurin osa iästä ja sukupuolesta riippumatta on nauttinut sen katsomisesta. Kahdessa viikossa se saavutti satatuhatta katsojaa. Kun katsoin elokuvan Joensuussa Tapion salissa, katsomo oli täynnä ja siellä ulvottiin naurusta. Mutta Teräsleidit on paljon muutakin kuin komedia.

* *

Teräsleidit ei lähde taideteorioista, joiden mukaan taiteen tehtävä on jäljitellä todellisuutta. Tosin Aristoteleen mimesis ei tarkoittanutkaan kopioimista, vaan jonkin sellaisen luomista, jota ei aiemmin ollut olemassa. Kerronnan rakenne on huomattavasti taiteellisempi ja vaativampi kuin historiaan pohjautuvien, realismiin pyrkivien elokuvien tarinat. Elokuva ei myöskään pyri viihdyttämään katsojaa Hollywood-tyyliin eikä pääty happy endiin, vaikka muutamia samoja piirteitä saattaa ollakin. Hollywoodhan pohjautuu aristoteeliseen draamaan.

Teräsleidit ei kuitenkaan pyri suoraan toteuttamaan yhden tyylilajin piirteitä eikä halua määrätä katsojakokemusta. Näen elokuvan satiirisena alusta loppuun, mutta keinojen muuttuvan jonkin verran. Kepeys ja kipeys yhdistyvät, eikä häpeästäkään vaieta.

Elokuvan miljöö on realistinen ja tunnistettava. Liikutaan suomalaisessa maisemassa, kulttuurissa ja yhteiskunnassa, maalla ja kaupungissa. Tarinan aikana miljöö nostaa esille myös erilaisia aikatasoja ja kulttuurisia piirteitä. Siinä liikutaan pääkaupunkiseudulla, mutta myös esimerkiksi Tampereella ja Kolilla.

Heti alussa herätetään katsojan kiinnostus pihaan kaivetun kuopan avulla. Tämä on alkusysäys ja sisältää myös ristiriidan, jonka elokuva tarvitsee: Inkerin (Leena Uotila) elämässä ei ole kaikki hyvin. Nopeasti esitellään kaksi muuta naista – Inkerin sisaret (Saara Pakkasvirta ja Seela Sella), jotka joutuvat yhteiselle matkalle.

Huumori on mustaa ja tabuja rikkovaa. Ei ole käytetty päälleliimattuja irtovitsejä. Ei ole valittu tavallisia stereotyyppisiä henkilöhahmoja, vaikka stereotypioilla satiirissa leikitelläänkin. Käytetään tyypittelevää henkilökuvausta, iskevää dialogia, liioittelua, hyperbolaa, kärjistettyä juonta, yllätyksiä.

Matkamotiivi on klassinen. ja tässä se toteutuu oikeastaan kahtena erillisenä road movie -tyyppisenä matkana. Elokuvassa on aluksi rinnakkaiskertomusrakenne, ja kerrotaan vuorotellen Inkerin ja Maijan (Pirjo Lonka) tarinaa. Kummankin tarinan keskiöön nousevat ennemmin tai myöhemmin näiden naisten avioliitot. Repliikit ovat välillä lyhyitä ja arvoituksellisia, kuin kaikki sisaret puhuisivat omaa monologiaan. Tästä tulee myös konkreettinen kuva siitä, kuinka samassa perheessäkin jokainen elää omaa elämäänsä, vaikka on yhteinen koti ja arki. Kokemukset eivät ole samoja.

Viimeistään keskivaiheilla tarinat liittyvät yhteen ja elokuva muuttuu sekä kerronnallisesti että temaattisesti. Tarinankuljetuksen kiihkeä tempo ja terävä leikkausrytmi muuttuvat rauhallisemmiksi. Luontokuva saa tilaa.

Teemat nostetaan esille hiljaisesti, kuin nostettaisiin ihmismielen syvästä kaivosta kirkasta lähdevettä. Jokainen on yksin oman kokemuksensa kanssa eikä voi nähdä toisen kokemukseen kuin välähdyksellisesti. Jokainen on omalla matkallaan.

Inkeri kohtaa käänteisessä aikajärjestyksessä oman menneisyytensä tärkeimmät asiat, kuten yliopistoajan kapinallisen ja luovan minänsä, nuoruudenrakkautensa sekä lapsuudenkotinsa. Kerronta jättää kuitenkin myös paljon pimentoon. Lapsuus luonnostellaan nopein siveltimenvedoin ja muutamin yksityiskohdin. Luodaan kurkistusaukkoja historiaan. Tulehtunutta perhettä ei kuitenkaan väännetä rautalangasta.

Loppupuolella tulee esille sukupolvien ketju, ja katsojan on helppo ymmärtää, miksi Maijasta on tullut sellainen, kuin hän on. Pidemmälle osaamme ajatella itse. Tiedämme kansamme kollektiiviset traumat. Inkeri joutuu valintatilanteeseen ja tuottaa pettymyksen monille, mutta ei lapsenlapselleen. Ehkä lapsi tulee vapautetuksi ylisukupolvisesta taakasta. Lopussa on pikainen paluu keveämpään kerrontaan.

* *

Miksi vanhan ihmisen elämä ei olisi kiinnostava? Sehän on aarrearkku. Siellä on historiallisia kerroksia, yrityksiä ja erehdyksiä, onnistumisia ja epäonnistumisia, syvyyttä. Kysyy paljon taitoa yhdistää farssimainen kerronta ja syvä draama, hauskuus ja vakava asia. Elokuvassa on uutisarvoa, kriittistä ajattelua, kyseenalaistamista. Siinä on tuotu feminismikin esille ja feministinen tutkimus. Se asettuu sorretun puolelle ja puhuu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Sorto on monimutkainen kuvio, jossa ei ole kyse pelkästään yhteiskunnallisista tapahtumista, toisen ihmisen alistamisesta, äitisuhteesta tai sisäisestä latistajasta, vaan kaikista näistä.

Brasilialainen osallistavan teatterin kehittäjä Augusto Boal uskoi, että taiteiden avulla alistuneet ihmiset saavat omat voimansa käyttöönsä ja pystyvät puolustamaan itseään. Näen tässä ohjaustyössä myös Boalin henkeä: ”Have courage to be happy!”

Mieleeni nousi myös Veijo Meren Peiliin piirretty nainen ja muut tarinat, joissa on arkkityyppinen manalanmatka. Haasteellisten ja yllättävien kokemusten jälkeen päähenkilö löytää yhteyden sisimpäänsä ja alitajuntaansa, näkee kirkkaasti kaivossa olevan lähteen pohjaan. Hän näkee, kuinka hänestä on tullut oman itsensä antiteesi ja tekee muutoksen. Inkerin tarina on kasvutarina, ja Maijan tarina tukee sitä.

Teräsleidien ansioita ovat vaativa käsikirjoitus ja ohjaus, tuoreet ratkaisut, tabujen ja ennakkoluulojen rikkominen, kriittinen ajattelu ja kyseenalaistaminen, äänen antaminen sorretuille, rikas teemasto, hurja huumori, mainiot hahmot, hienot näyttelijät ja taitava näyttelijäntyö. Esimerkiksi Maija ja hänen aviomiehensä Ville (Jani Volanen) luovat mainion avioliittokuvan, jossa mies yrittää tasapainoilla sosiaalisessa verkossa.

Tässä on luotu jotain sellaista, mitä ei aiemmin ollut olemassa. Pamela Tola ei ole mennyt siitä, missä aita on matalin. Hänkin on tehnyt manalanmatkan. Hän on ratsastanut kuutamoisena yönä yksiöisellä varsalla yksiöistä jäätä myöten saarille ja löytänyt aarteen. Kuutamoinen yö liittyy alitajuntaan ja alitajuisen löytämiseen öisessä valossa, manalanmatkan avulla. Yksiöinen varsa on spontaanius ja tuoreus tarinankerronnassa. Yksiöinen jää kertoo suunnattomasta riskinotosta!

Kirsi Jaatinen