Televisiopäiväkirja: Jarno ja minä, Queen of Fucking Everything, Hyvä pomo, House of the Dragon…

Kuvat: Ilkka Saastamoinen/Funfar/Yle; Jaakko Kahilaniemi/Rabbit Films/Yle; HBO Max

Petri Hänninen, teksti

Jarno ja minä (2024)

Minisarja, 6 jaksoa. Ohjaus: Simon Kaijser. Pääosissa: Tom Rejström, Saana Koivisto, Chris Fulton, Alessandro Fella, Wilhelm Enckell.

Kyllä nyt Suomi löi Brasilian! Jarno ja minä on paljon parempi kilpa-ajosarja kuin Senna.

Kuvissa toistuvat samat mittarit, suojalasit, renkaat, kello ja varikkotaulu kuin muissakin kilpa-ajo-elokuvissa ja -tv-sarjoissa, mutta Jarno ja minä ei näytä niitä rasittavuuteen saakka. Kilparatakuvia on muutenkin suhteellisen vähän, enemmän pelataan varikolla.

Jarno Saarinen on kuvattu kilttinä poikana, ja hänen vastapainonaan onkin moottoripyöräilyn 500 kuutioisten kaksinkertainen maailmanmestari Phil Read. Hänen osuudessaan näytetään perinteiset naisseikkailut, tallin sisäinen ristiveto, perheongelmat ja haastajan tuoma paine. Sivujuoneen siirrettynä ne toimivat oikein hyvin.

Raikasta sarjassa on naisnäkökulma. Soili Saarinen on tiiviisti kisoissa mukana managerina ja sparraajana, ja taistelee ankarasti moottorimaailman lasikattoja vastaan. Vaikka häämatkalla poiketaankin Benellin moottoripyöräpajalla, se saa tuoreen rouvan vain innostumaan. Mukavaa, että nainen voi olla moottoriurheilusta kertovassa tv-sarjassa muutakin kuin vain koriste, murehtija tai vastustaja.

Sarjan heikko kohta on, että ratkaisut ongelmiin löytyvät turhan helposti. Jo ensimmäinen idea tuottaa aina tulosta, ja ilman sen suurempaa vaivaa. Istutaan aamiaispöytään ja rahapula ratkeaa. Moinen luo purukumimaisen, epäuskottavan tunnelman, kuin sarja olisi tehty Pikku Kakkoseen.

Olisin myös halunnut nähdä kuinka Saarinen ja Tepi Länsivuori teippaavat nahka-asujensa polviin metallinkappaleita kaarreajotekniikkaa kehittäessään, sillä juuri siitähän Saarinen on jäänyt niin vahvasti moottoripyöräilyn historiaan. Nyt ei oikein tule selväksi miksi Saarinen oli niin vietävän nopea.

Pyynikin radankin olisin mielelläni nähnyt, mutta minkäs teet, kun Pyynikinajo ei kuulunut tuolloin maailmanmestaruussarjaan. Imatran Valtionhotellissa pyöritään senkin edestä.

Joka tapauksessa Jarno ja minä on maailmanmitassakin hyvä kilpa-ajosarja.

Lue Kari Pitkäsen arvostelut sarjasta täältä ja täältä.

Katso: Yle Areena

Tietovisakysymys: Minkä yhtiön logossa on kolme äänirautaa?

• a) Harley-Davidsonin
• b) Fazerin
• c) Yamahan

Oikea vastaus jutun lopussa.

* *

Hyvä pomo (2021)

Ohjaus: Fernando León de Aranoa. Pääosissa: Javier Bardem, Almudena Amor, Óscar de la Fuente, Manolo Solo, Fernando Albizu.

Tämä oli hyvä! Elokuvan nimi voisi kyllä olla Tavallinen pomo, sillä hän käyttäytyy juuri niin kuin pomot yleensä: halu olla hyvä on kova, mutta omat mielihalut vielä kovemmat.

Vaakoja valmistavan firman toimitusjohtaja ajautuu ongelmien kierteeseen irtisanomistaan vastustavan kirjanpitäjän, vaimonsa uskottomuutta huolehtivan työntekijän ja pitkäsäärisen harjoittelijatytön vuoksi. Eli se tavallinen tarina, mutta hyvin kerrottuna. Tarina ei vitkastele, ja saa lopussa jopa mafiaelokuvan piirteitä.

Lue Päivi Vasaran arvostelu elokuvasta täältä.

Katso: Viaplay

* *

House of the Dragon (2024)

2 kausi, 8 jaksoa. Luojat: Ryan J. Condal ja George R.R. Martin. Pääosissa: Emma D’Arcy, Matt Smith, Olivia Cooke, Fabien Frankel, Ewan Mitchell, Tom Glynn-Carney, Eve Best.

House of the Dragonin ensimmäinen kausi julkaistiin 2022, ja kahden vuoden jälkeen pitäisi muistaa kuka on kuka ja mitä on tapahtunut. Seuraava kausi on merkitty vuodelle 2026, ja siinä välissä alkaa A Knight of the Seven Kingdoms. Eikö Westerosiin sijoittuvia sarjoja voisi tehdä yhden kerrallaan?

Uskoin, että viimeistään Game of Thronesin menestys osoittaisi tien uudenlaiselle tv-kerronnalle, jossa katsojaa haastetaan ja jännitys on raastavaa. Mutta Game of Thrones ainoastaan päätti The Sopranosista alkaneen suoratoistosarjojen kultakauden. Kaikki opittu haudattiin ja jäätiin junnaamaan peruskuvioihin.

House of the Dragonin ensimmäinen kausi vaikutti hyvältä avaukselta, mutta toinen kausi on perusfantasiaa. Sarjan kerronta on velttoa, ja pitkiä keskusteluja on kuvattu samoissa paikoissa, koska se on halpaa. Aikaa kyllä piisaisi, mutta se käytetään huonosti. Jännitteitä ei saada nostatettua eikä henkilöitä syvennettyä. Aukkojakin piisaa: miksi lähettää aina vain yksi lohikäärme, kun yhdessä ne toisivat turvaa toisilleen?

Ensimmäisen kauden päättyessä sodan piti olla ovella, ja ensimmäisen kauden luonteen tuntien ehdin ajatella, että toisen kauden alussa sota olisi jo käyty, ja jännitettäisiin mitä siitä seuraa. Mutta ei. Sotaa yhä odotellaan.

Lue ensimmäisen kauden arvostelu täältä ja Ilkka Valpasvuon arvostelu George R.R. Martinin Tuli ja veri -kirjasta täältä.

Katso: Max

* *

The Sympathizer (2024)

Minisarja, 7 jaksoa. Luojat: Park Chan-wook ja Don McKellar. Pääosissa: Hoa Xuande, Robert Downey Jr., Fred Nguyen Khan, Vy Le, Toan Le, Sandra Oh.

The Sympathizer on Robert Downeyn taidonnäyte. Hän näyttelee sarjassa neljää henkilöä, ja muuntautuu mitä erilaisemmiksi tyypeiksi puhetyyliä myöten. Hänen kasvojaan on maskeerattu rooleihin hyvin vähän, ja pääosin luotetaan vain hänen muuntautumiskykyynsä.

Downeyn hahmot ovat kuitenkin kaikki päälleliimattuja, ja sarja toimisi yhtä hyvin ilman niitäkin. Paras hahmo onkin kenraali (Toan Le), jonka vainoharhaiset ja sekavat päätökset jaksavat huvittaa.

Muutoin juttu on melko tylsä. Kolme jaksoa olisi riittänyt, seitsemän on aivan liikaa. Visuaalisesti ja kerronnallisesti poikkeuksellinen leikkaus ja kuvaus huvittavat katsojaa, ainakin jos on tapana kiinnittää sellaisiin huomiota.

Kompleksinen äitisuhde ja henkilöille ilmestyvät kuolleet ovat tällä hetkellä tv-sarjoissa peruskauraa. Esimerkkinä vaikka The Penguin, House of the Dragon ja Feud. The Sympathizer ei ole poikkeus. Haamuina ilmestyvä kuollut ei ole oikein koskaan ollut hyvä visuaalinen kikka, ja joka paikassa toistettuna se on klisee nopeammin kuin ehtii lausua ”the sympathizer”.

Mutta mistä tämä sarja kertoo? En minä tiedä. Mustassa komediassa ei ole punaista lankaa. Sarjassa seurataan vietnamilaisyhteisön elämää Yhdysvalloissa, ja päälle on liimattu kommunistisympatioita ja vakoilua. Sarja perustuu Viet Thanh Nguyenin samannimiseen romaaniin.

Katso: Max

* *

Joker: Folie à Deux (2024)

Ohjaus: Todd Phillips. Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson.

Joker 2 ei ole ollenkaan niin huono kuin mitä luulin, eivätkä musikaaliosuudetkaan ole niin kehno idea kuin alun perin kuulosti. Jo ensimmäisessä Joker-elokuvassa musiikilla oli iso merkitys.

Onhan Joker: Folie à Deux ponneton elokuva, ja ihan turha, paitsi Hollywoodin rahantekokoneen kannalta. Mutta Joaquin Phoenix on edelleen hyvä, samoin Brendan Gleeson.

Jotkut ovat löytäneet elokuvasta kovaa yhteiskuntakritiikkiä, joka kohdistuu viihteellä ja politiikalla luotuihin valheellisiin unelmiin. Ihan yhtä hyvin voi kysyä mistä elokuvasta tuota samaa yhteiskuntakritiikkiä ei löydy.

Lue Elina Salinin arvio elokuvasta täältä.

Katso: Max

* *

Hacks (2021–2022)

Kaksi kautta, 18 jaksoa. Luojat: Lucia Aniello, Paul W. Downs, Jen Statsky. Pääosissa: Jean Smart, Hannah Einbinder, Carl Clemons-Hopkins, Paul W. Downs, Megan Stalter, Kaitlin Olson.

Stand-up tuntuu olevan tv-sarjoissa nosteessa, joten annoin kehutulle Hacksille mahdollisuuden. Olen tähän mennessä katsonut kaksi kautta kolmesta, ja neljäs on tulossa 2025.

Sarjan pääosissa on kaksi hyvin samanlaista, mutta eri-ikäistä ja uran eri vaiheissa olevaa tylyä komediennea, jotka joutuvat vastahakoisesti työskentelemään yhdessä. Toinen on vanha ja kunnioitettu diiva, joka tuntee kaikki Hollywoodin starat ja stand-upin metkut. Toinen on nuori mutta lahjakas vasta-alkaja, jolle showbisneksen raakuus iskee päin kasvoja.

Sarjassa pamautellaan solvauksia sarjatulella, mutta hauskimmat tölväykset nähdään dialogissa, ei esiintymislavalla. Hacksin teemoina ovat ystävyys, luottamus ja petos.

Lue Maija Käännän kommentit sarjasta täältä.

Katso: Netflix (kaudet 1–2) ja Max (kaudet 3–4)

* *

Poika ja haikara (2023)

Ohjaus: Hayao Miyazaki. Ääninäyttelijöinä: Soma Santoki, Masaki Suda, Aimyon.

Yli kahdeksankymppinen Hayao Miyazaki on jälleen palannut ohjaajantuoliin, vaikka on jo monta kertaa lopettanut uransa.

Poika ja haikara on omituinen elokuva. Yleensä Miyazaki hukkaa motiivit ja logiikan vasta elokuvan keskikohdan jälkeen, mutta Pojassa ja haikarassa se tapahtuu jo alussa. Miksi poika suhtautuu niin aggressiivisesti haikaraan? Miksi haikara houkuttelee poikaa aliseen vaikka siellä ei ole hänelle mitään? Miksi äiti pyytää poikaa pelastamaan itsensä vaikka ei lopulta edes tunnista häntä?

Yhdessä kohtaa harpataan niin reippaasti eteenpäin, että välistä näyttäisi jääneen pitkä pätkä tarinaa pois.

Elokuvasta jää tunne, että koska Miyazaki on japanilaisen animaatioelokuvan elävä legenda, kukaan firmassa ei ole kehdannut kyseenalaistaa häntä. On vain tehty mitä on käsketty, ja luotettu siihen että kyllä mestari tietää.

Lue Eija Niskasen arvostelu elokuvasta täältä.

Katso: Netflix

* *

Queen of Fucking Everything (2024)

Ensimmäinen kausi, 6 jaksoa. Ohjaus: Tiina Lymi. Pääosissa: Laura Malmivaara, Katja Küttner, Kristo Salminen, Minna Haapkylä, Juho Milonoff, Janne Reinikainen.

Ja lopuksi se miksi ylipäätään luit koko tämän jutun. Queen of Fucking Everything lainailee vähän sieltä täältä, ja omaa on vain siteeksi. Janne Reinikainenkin vetää Baddingin roolin uudelleen (mutta hyvin).

Muistatteko Perttu Lepän Pitkä kuuma kesä -elokuvasta Toni Wirtasen esittämän, vittua hokevan tyypin? No, Queen of Fucking Everything -tv-sarjassa tyyppi on näköjään kasvanut aikuiseksi. Kiroilu on kotimaisen televisiohuumorin peruskivi, mitä enemmän, sen hauskempaa. Varmaan tuossa äsken jo hörähditte kun laukaisin v-sanan, on se niin hillitöntä.

Sarjan alussa tulee olo, että tässäkö vain tirkistellään rikkaiden ja köyhien elämää. Kolmosjaksosta lähtien tarina alkaa seistä enemmän omilla jaloillaan.

Käsikirjoittamisen kurssilla on oltu vähän turhankin hereillä, ja alkupuolen tapahtumat on pohjustettu niin hyvin, että ne arvaa ennalta. Loppupuolella joka suuntaan haarovia juonia on jo niin paljon, ettei tulevia tapahtumia enää arvaa, mutta tarina ei pysy paketissa. Toki komediassa saa niin tehdäkin, mutta sarjassa on liikaa draaman aineksia, jotta kaikki komedian lajityypin säännöt pätisivät.

Keskivaiheen kohtausta pidetään elokuvissa ja tv-sarjoissa kaikkein tärkeimpänä, enkä muista koskaan aiemmin nähneeni, että kohtaus hypätään kokonaan yli, ja tarina silti toimii. Siitä nostan hattua.

Kyllä tämä kansainväliset mitat täyttää, mikä on ollut tarkoituskin, nuorisoa kosiskelevaa, englanninkielistä kiroiluotsikkoa myöten.

Lue Sari Harsun arvostelu tv-sarjasta täältä.

Katso: Yle Areena

* *

Tietovisakysymyksen oikea vastaus:

• c) Yamahan

Lue Televisiopäiväkirjan edellinen osa täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua