Hayao Miyazakin mestarillinen Poika ja haikara vie sodanjälkeisestä maailmasta fantasian pariin

Kuva: Cinema Mondo

Poika ja haikara on jo neljäs Hayao Miyazakin viimeiseksi mainittu elokuva. 82-vuotias Miyazaki jaksaa istua animaatiostudiolla ja piirtää. Nyt on syntynyt huikean hyvä ja syvä tarina pojasta, haikarasta ja paosta arkimaailmasta.

Elokuvan alku sijoittuu vuoteen 1943, Tokion palopommitusten aikaan. 12-vuotias Mahito menettää äitinsä pommituksissa, joilla amerikkalaiset haravoivat Tokion tulipalomereksi. Kohtaus tuo julmassa ekspressiivisyydessään mieleen Ghiblin toisen perustajaohjaajan, Isao Takahatan Tulikärpästen haudan.

Siirrytään sodanjälkeisiin vuosiin. Mahito muuttaa isän uuden vaimon, kuolleen äidin sisaren kotiseudulle. Talon ikkunoista kurkistelee harmaahaikara, joka yllättäen osaa puhua. Kiusanhenki johdattaa Mahiton toiseen maailmaan, fantastiseen seikkailuun.

Ideaoiltaan ja tarinamaailmaltaan Pojassa ja haikarassa on aineksia Miyazakin sota-aikaan sijoittuvasta Tuuli nousee -elokuvasta, joka kuvasi Zero Fighter -lentokoneen kehittäjää. Samalla sen siirtyminen fantasiamaailmaan tuo mieleen Henkien kätkemän, jossa tyttölapsi joutui hakemaan vanhempansa toisesta ulottuvuudesta. Nyt katoaa raskaana oleva äitipuoli jonnekin ja samassa maailmassa odottaa myös Mahiton oikea äiti.

Tarinassa on myös jonkuin verran omaelämäkerrallisia aineksia, onhan Miyazaki sota-ajan lapsi ja samoin kuin Mahiton isä valmisti Miyazakin suku lentokoneita.

Kuva: Cinema Mondo

Miyazaki on ennenkin luonut upeita rinnakkaismaailmoja, mutta nyt hän tekee kaikesta vielä suurempaa ja moniulotteisempaa, surrealistisempaa. Katsoja on koko ajan vähällä tipahtaa vauhdista, mutta miellyttävällä tavalla. Visuaalinen runsaudensarvi pursuaa niin, että elokuvan voisi katsoa kerran vain kuvaan ja taustoihin, niiden yksityiskohtiin ja liikkeeseen keskittyen.

Tämä kaikki värikkyys omituisine, ihmisen ja eläimen puolihahmoissa elävine olentoineen rinnastuu Mahiton todellisen maailman realistiseen kuvaukseen. Hahmojen runsaus vyöryy kankaalle mutta on niillä roolinsakin tarinassa, kuljettamassa Mahitoa eteenpäin. Kaikki ei ole vain sievää ja kaunista vaan Miyazakilla on taito sisällyttää groteskitkin piirteet fantasiaansa. Nyt elementeissä on sen verran raskautta ja jopa kauhua, että elokuvan ikärajaksi on tullut 12 vuotta.

Kuva: Cinema Mondo

Psykologisella tasolla tarinan voi tulkita peilaavan äidin menettämisen ja uuden äitipuolen kohtaamisen nostamia pelkoja. Seikkailun aikana Mahito, kuten aina kunnon saduissa, oppii jotain  itsestään ja muista ja palaa hieman kasvaneena takaisin.

I hienous on, ettei näitä teemoja alleviivata tai avata liikaa katsojalle, vaan nejätetään hienovaraisesti poimittavaksi. Jo elokuvan japaninkielinen nimi Kimitachi wa dō ikiru ka, ”Miten te elätte”, viittaa Pojan ja haikaran olevan metafora elämästä ja sen merkityksestä.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Miyazakin luottosäveltäjä Joe Hisaishi. Kokonaisuus on upeaa ilottelua ja se kutsuu meidät kaikki Miyazakin päänsisäiseen maailmaan, sinne missä elää ikuinen seikkailuun valmis pikkupoika.

Eija Niskanen

* *

Kulttuurigaala lähestyy!

Kulttuuritoimitus on ehdokkaana Vuoden kulttuuriteoksi Suomen Kulttuurigaalassa. Voit kannustaa meitä kotisohvalta käsin Ylen suorassa lähetyksessä perjantaina 24.11.2023!

#kulttuurigaala #kulttuuri 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua