Loistokasta pianismia ja veret hyydyttävää Šostakovitšia – Tampere Filharmonia tarjosi järisyttävän illan

Pianisti Cédric Tiberghien ja kapellimestari Nuno Coelho. Kuva: Sara Hämäläinen

Tampere Filharmonia: Myrskyn silmässä. Tampere-talon Iso sali 6.11.2026. Nuno Coelho, kapellimestari. Cédric Tiberghien, piano.

Näky Tampere-talon Ison salin lavalla hymyilyttää. Kapellimestari Nuno Coelho on juuri lyönyt alkutahdit Beethovenin 3. pianokonsertosta.

Solisti, pianisti Cédric Tiberghien, ei malttaisi millään odottaa vuoroaan. Pitkänhuiskea ranskalaispianisti venyttelee sormia ja liikehtii levottomasti. Kuin kilpaori kuopisi lähtöviivalla ennen starttipistoolia.

Vihdoin pitkä orkesterijohdanto on ohi, ja sormet pääsevät koskettimille. Ja mitä siitä seuraa? Noin 40 minuuttia todella kultivoitunutta ja kaiken osaavaa pianismia suoraan maailman huipulta.

Eikä vain osaavaa, vaan osallistuvaa. Tiberghien seurasi tarkasti orkesteria ja kapellimestaria katseella ja hioi osaltaan koko koneiston loistosuoritukseen. Olen kuullut tämän konserton monta kertaa Tampereella, mutta en aikaisemmin havainnut samanlaista yhteyttä esittäjien välillä.

Ihan kuin meidän Olli

Tiberghien eläytyy musiikkiin ja elää sitä todeksi vähän ollimustosmaiseen tapaan. Kosketus soittimeen on kevyt ja herkkä, mutta tarpeen vaatiessa määrätietoinen ja käskevä.

Beethoven soitti itse solistina konserton ensiesityksessä Wienissä 5.4.1803. Tapansa mukaan hänelle tuli esityksen alla kiire, joten säveltäjä soitti osin ulkomuistista ja osin improvisoi.

Samanlaisesta vapaasta lennosta päästiin nauttimaan Tampereella ensimmäisen Allegro con brio -osan mittavassa kadenssissa, joka on Beethovenin omaa käsialaa. Keskimmäinen Largo-osa lauloi E-duurista c-molliin haikeaan tapaansa, ja viimeisessä Rondo: Allegro -osassa yhteinen riemu repesi ja vei esityksen maaliin.

Yleisö kutsui solistin viisi kertaa eteensä, ja ylimääräinenkin kuultiin. Upeaa saada tämän luokan osaaja Tampereelle. Ja mitä orkesteriin tulee, se soitti kapellimestari Coelhon johdolla mielestäni juuri oikealla, romanttisen lämpimällä otteella.

* *

Hirviön muotokuva

Puoliajan jälkeen konsertin tunnelma muuttui täysin. Nuno Coelho oli Teokset tutuiksi -esittelytilaisuudessa nimittänyt Dmitri Šostakovitšin 10. sinfoniaa ”mestariteokseksi”, ja juuri sellaiseksi se paljastui. Itse kuulin tämän teoksen ensimmäistä kertaa.

Sinfonia on säveltäjän hyvinkin henkilökohtainen yhteenveto Josef Stalinin valtakaudesta Neuvostoliitossa. Tuon vallan seuraukset Šostakovitš tunsi liiankin hyvin.

”Mutta kuvasin Stalinia kumminkin musiikissani. Seuraavassa sinfoniassani, kymmenennessä. Kirjoitin sen heti Stalinin kuoleman jälkeen. … Se kertoo Stalinista, Stalinin vuosista. Toinen osa, scherzo, on Stalinin musiikillinen muotokuva. Noin karkeasti sanoen.”

Tosiasiassa Šostakovitš lienee valmistellut sinfoniaa jo vuodesta 1946 lähtien. Ensiesitys saattoi toteutua vasta diktaattorin kuoleman jälkeen 1953.

Musiikillinen hätätila

Millainen teos sinfoniasta tulikaan! Kuunnellessa tuntuu, kuin käynnissä olisi jatkuva kirkuva hätätila. Teos soi raskaasti, uhkaavasti ja kiihkeästi. Jousien tummat pilvet riippuvat painavina vankileirien saaristoksi muuttuneen valtakunnan yllä.

Šostakovitš joutui itse pelkäämään oman ja läheistensä terveyden ja hengen puolesta. Maine meni ja palautui monta kertaa. Stalin esiintyi neuvostomusiikin ylimpänä kriitikkona. Erityisen tuomion sai Šostakovitšin ooppera Mtsenskin kihlakunnan lady Macbeth vuonna 1934.

”Stalinilla oli ympärillään raakaa, syvästi sivistymätöntä väkeä. He eivät lukeneet mitään. Mikään ei heitä kiinnostanut. Tätä taustaa vasten Staliniin oli helppo tehdä vaikutus.”

10. sinfonian toinen osa Allegro (Scherzo) on raaka ja raivokas sotamarssi. Jos ja kun se kuvaa Stalinia, se antaa hänestä kuvan täysin säälimättömänä johtajana. Historian valossa ei liene epäilystä, ettei tuo kuva olisi totta.

Nuno Coelho (oik.) loihti Šostakovitšin sinfoniasta ansaitun mestariteoksen. Kuva: Kari Pitkänen

* *

Minä elän, kuitenkin

Nuno Coelho piiskasi Tampere Filharmonian kiihkeän sotaiseen ja musiikillisesti jopa julmaan tunnelmaan. Parikin kertaa selkäpiissä asti tuntui, kun orkesteri raivosi pidäkkeittä hallitsijan ja systeemin ankaruutta.

Hetken helpotusta tarjoaa kolmas osa, jossa tavoitellaan tanssitunnelmia. Nekin jäävät marionettien tahdottomiksi nykimisiksi järjestelmän puristuksessa.

Valssi soi komeasti, mutta ilottomasti. Šostakovitš näyttää sortajille keskisormea käyttämällä omaa puumerkkiään D-es-C-H. Siis ”Minä elän” – kaikesta huolimatta.

”Tunnen suunnatonta tuskaa ajatellessani niitä ihmisiä, jotka Hitler tuhosi. Mutta yhtään sen vähempää tuskaa en tunne niiden ihmisten vuoksi, jotka tuhottiin Stalinin määräyksestä.”

Erityisen hienosti sinfoniassa nousivat esille puhaltajat. Vuorollaan huilu, klarinetti, oboe ja fagotti rikkoivat synkän ilmapiirin kuin toivon ja elämän hennot äänet keskeltä erämaata.

Eikö mikään muuttunut?

Portugalilainen Nuno Coelho on tamperelaisilta todellinen kapellimestarilöytö. Hän oli kaupungissa nyt jo neljättä kertaa, ja selvästi yhteistyö maistuu molemmille osapuolille.

Kaikesta hänen työstään heijastuu henkilökohtainen vaatimattomuus, mutta suuri halu esittää yleisölle sisällöllisesti painavaa, suorastaan eksistentiaalista musiikkia. 1900-luvun tuotannossa juuri Dmitri Šostakovitšin 10. sinfonia on yksi vaikuttavimmista tämän olemisen tason tavoittavista teoksista.

Samalla se laittaa kysymään, onko mikään muuttunut. Nykyinen Venäjä muistuttaa monessa suhteessa ja osin ylittää sen menon, joka reaalisosialistisessa Neuvostoliitossa vallitsi. Mistä löytyvät ne muusikot ja taitelijat, jotka tekevät yhtä uskaliaan yhteenvedon Vladimir Putinin hallintokausista?

”Venäläisillä on koiran luonteenlaatu. Kun lyödään, he vikisevät hiljaa. Ja piiloutuvat komeroon. Mutta kun korvan takaa raposutetaan, he käyvät selälleen, käpälät pystyssä.”

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Sitaatit kirjasta Dmitri Šostakovitšin muistelmat, koonnut Solomon Volkov. Suomentanut Seppo Heikinheimo. Otava 1996.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua