Kuin kuvastimessa #49: The Water Magician (1933)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

滝の白糸. Japani, 1933. Ohjaus: Kenji Mizoguchi. Käsikirjoitus: Higashibojo Yasunaga, Shinji Masuda ja Kennosuke Tateoka, Kyôka Izumin romaanin pohjalta. Pääosissa: Takako Irie, Tokihiko Okada, Suzuko Taki, Ichirô Sugai.

1930-luvun alkaessa maailma oli pääosin seurannut Amerikan jälkiä mykkäfilmeistä kohti äänielokuvaa. Kehno äänitekniikka johti takapakkiin mitä tulee elokuvien visuaaliseen ilmaisuun. Tämän korjaamiseen meni joitain vuosia. Huonolaatuiset mikrofonit vaativat näyttelijöiltä jäykkää ja yliselkeää ilmaisua, jollaista oli viimeksi nähty 1910-luvun alkupuolella.

Kameraakaan ei voitu käyttää yhtä luovasti, sillä mikkien asettelun ja epäselvän äänen takia ei voitu rakentaa liian monimutkaista mise-en-scèneä. Kollaasin keinoa ei oltu vielä osattu tuoda ääni-ilmaisun puolelle. Osa tähdistä menetti paikan parrasvaloissa, koska heidän todellinen äänensä ei yksinkertaisesti sopinut ihmisten luomiin mielikuviin.

Eron huomaa selvästi vertailemalla kahta ensimmäistä Oscar-vuotta. Vuonna 1928 parhaan elokuvan Oscareilla palkitut Siivet (1927) ja Auringonnousu (1927) ovat visuaalisesti huippuluokkaa olevia pyörryttäviä kokemuksia, kumpikin eri tavoin. Ne ovat mykkäelokuvan parhaimmistoa siinä mielessä, ettei niiden visuaalisuutta kehittäneitä ja samaan yltäneitä elokuvia ole tehty sittemminkään.

Seuraavana vuonna samaisen pystin saanut Broadwayn sävel (1929), sattumoisin musikaali, on täysin yhdentekevää tunarointia, jossa ei ole visuaalisesti mitään muistettavaa, vaikka teoksen lopussa on jopa värillinen Technicolor-jakso. Tekniikka on kaikesta siihen käytetystä rahasta huolimatta aivan liian karkeaa.

* *

Vaikka rakastan monia amerikkalaisia ”precode”-elokuvia 1930-luvun alusta ja eurooppalainen kokeellinen elokuva kukoisti – enkä ylenkatso mitään elokuvan aikakautta – on kyseinen murrosvaihe taiteen kehityksen kannalta heikompi kuin sitä edeltänyt mykkäajan huippu. Se häviää myös lähes myyttiseen asemaan nostetulle 1930-luvun lopulle, jolloin niin Hollywoodin studiojärjestelmä kuin eurooppalainen elokuva olivat löytäneet jalansijansa ennen toista maailmansotaa.

Sillä välin Japanissa jatkettiin itsepintaisesti mykkäelokuvien tekemistä. Siellä mykkäelokuvan aikakausi päättyi lopullisesti vasta vuonna 1939. Syitä on monia, mutta yksi sellainen on niin sanottujen benshi-kertojien asema.

Saarivaltiossa esitettiin mykkäelokuvia alusta asti musiikkisäestyksen lisäksi tai sen sijasta live-kertojalla, benshillä, joka kuvaili kankaan tapahtumia, replikoi, loi tapahtumiin yksityiskohtia ja saattoi joskus improvisoida detaljeja tarinaan. Benshien rooli oli tärkeä osa mykkäelokuvakokemusta. Parhaat ja taitavimmat benshit toivat maksavaa yleisöä teattereihin, oli elokuva mikä tahansa.

Erityisesti kertojien rooli vaikutti tietysti japanilaiseen elokuvantekoon. Japanilaista mykkäelokuvaa katsoessa on hyvä muistaa, että ne on usein suunniteltu alusta asti kertojan säestämiksi, ja jotkut (vaikkakin valitettavan harvat) kotijulkaisut tämän huomioivatkin.

* *

Jotkut elokuvantekijät pyrkivät puhtaasti visuaaliseen ilmaisuun, jossa kertojan roolilla ei olisi niin merkitystä ja tarina kerrottaisiin ilman ylimääräisiä ”apuja” tai länsimaiseen tapaan välitekstejä hyödyntäen. Tämä nyt esitelty elokuva, The Water Magician (1933) on tarkoitettu toimimaan ilman kertojaa, sillä sen tekijällä oli kenties rahtusen enemmän kunnianhimoa, vaikka elokuvan DVD-julkaisussa on mukana myös vaihtoehtoinen benshin narraatio.

Kyseessä on merkittävän ohjaajan vähemmän tunnettu teos. Kenji Mizoguchi oli yksi ensimmäisistä länsimaissa ”breikanneista” japanilaisista ohjaajista ja hänestä alettiin puhua 1950-luvn alussa Akira Kurosawan ja Yasujirô Ozun kanssa yhtenä ”kolmesta suuresta”. Mizoguchi ei ehtinyt kauaa tästä maineestaan nauttia, sillä hän kuoli jo vuonna 1956, vain 58-vuotiaana.

On huomioitava, että ”kolme suurta” on länsimaisen vinkkelin kautta rakennettu näkemys, joka johtuu osittain elokuvien festivaaleilla saamista palkinnoista ja ranskalaisten kriitikoiden antamasta huomiosta. Sittemmin Japanin ulkopuolellakin on tajuttu, että esimerkiksi Hiroshi Shimizun, Mikio Narusen ja Sadao Yamanakan kaltaiset ohjaajat loivat maailmanluokan elokuvaa samaan aikaan kuin mainitut herrasmiehet. Mizoguchistakaan ei Japanin ulkopuolella vielä 1930-luvulla kuultu, mikä on sääli, sillä The Water Magician on mestariteos.

Kyseessä ei ole mikään ohjaajan varhaiselokuva. Mykkäelokuvan tapauksessa on huomioitava, että elokuvia tehtiin kauheaa tahtia nykypäivään verrattuna ja lukuisat teokset ovat kadonneet niiden filmikopioiden tuhouduttua. The Water Magician on aikajärjestyksessä toinen kokonaan säilyneistä Mizoguchin ohjauksista, mutta tosiasiassa se on järjestysluvultaan noin kuudeskymmenes. Niinpä teos on otteissaan varman ohjaajan tuotos.

* *

The Water Magicianin tarina on tragedia, sydäntäsärkevä sellainen, kuten japanilaiseen melodraamaan kuuluu. Tomo (Irie Takako) työskentelee kiertävässä sirkuksessa. Hän on tittelin ”vesitaikuri”, mizugei, eli tekee temppuja, joihin liittyy illuusio esteettisissä kaarissa lentävien vesisuihkujen hallinnasta. Taiteelle löytyy edelleen joitain perinteisiä harjoittajia.

Rakastuttuaan Kinyaan (Tokihiko Okada) Tomo antaa hänelle kaikkensa, mukaan lukien vaivalla ansaitut rahat. Miehen on tarkoitus opiskella lakia ja ansaita rahaa, jotta pari voi myöhemmin lyöttäytyä yhteen auvoisen avioelämän merkeissä. Voisi kuvitella, että tarina kehittyy tästä miehen petosta kohti, mutta näin ei ole. Sen sijaan ihmisen suistaa tieltä hyvä sydän, jota kaikkein alhaisimmat käyttävät hyväkseen. Edes oikeutettua kostoa ei ole lain silmissä, on vain rikos ja rangaistus sekä häpeä ja sen ratkaiseminen omin käsin.

Mizoguchin teokset käsittelevät erityisesti alaluokkaisessa asemassa olevien naisten, kuten geishojen, kohtaamia haasteita miesten maailmassa. Hänen empatiansa on naisten puolella, mikä juontunee varhaisiän kokemuksista: Mizoguchin perhe oli köyhä, hänen isosiskonsa Suzu myytiin geishaksi. Perheen äidin kuoltua sisko käytännössä adoptoi nuoremmat sisaruksensa ja auttoi nuorta Mizoguchia pääsemään töihin muun muassa kimononsuunnittelijaksi.

Tämä tekee Mizoguchista poikkeuksellisen konservatiiviseen Ozuun ja miestarinoihin keskittyvään Kurosawaan verrattuna. Hänen rikas ja kiinnostava elämäntyönsä on verrannollinen pikemminkin Mikio Naruseen, joka kertoi yhtä lailla tarinoita naisista elämän ylä- ja alamäissä.

Mikko Lamberg

Elokuvasta on ymmärtääkseni olemassa vähintään kohtuullinen filmiprintti, mutta ainoa länsimaiselle katsojalle ystävällinen julkaisu on loppuunmyyty Talking Silents -julkaisu, joka sisältää benshi-ääniraidan. Julkaisu on, kuten kuvakaappauksista näkyy, valitettavan heikkotasoinen.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua