Jälkimietteitä Christopher Nolanin The Odyssey -elokuvasta – uusi katsominen kirkasti nähtyä

Kuva: Universal Studios

Menin katsomaan Christopher Nolanin The Odyssey -elokuvan toisenkin kerran, koska halusin viedä vaimoni katsomaan sen. Toisella kertaa elokuvan pystyi hahmottamaan vähän selkeämmin, koska onhan se iso – sekä tarinaltaan, aineistoltaan että kestoltaankin valtava.

En näe syytä peruuttaa alkuperäisestä arviostani (17.7.2026), mutta ehkä joitain lisähuomioita voin tehdä.

* *

Myönnän kiusaantuneeni siitä, ettei elokuva jätä yhtikäs mitään arvailujen varaan. Vihjailua ja monimerkityksisyyttä Nolan ei liiemmin harrasta. Kaikki on päivänselvää ja niin pinnassa, että hidasälyisinkin ymmärtää mitä tapahtuu.

Se on täysin normaalia suurelle yleisölle tehdyssä valtavirtaelokuvassa, kuten sekin, että keskeisiä pointteja alleviivataan – ja monesti. Nolanin elokuvan Odysseus on taas yksi supersankari, jonka hyveellisyyttä on surra osallisuuttaan turhaan sotaan.

* *

Olen lukenut The Odysseystä monia kommentteja, joissa sitä moititaan milloin runollisuuden puutteesta, milloin supersankarielokuvamaisuudessaan tylsäksi.

Moitiskelijat tuppaavat unohtamaan, että ohjaaja Christopher Nolan sai elokuvansa tekemiseen 250 miljoonan dollarin budjetin eli kutakuinkin 220 miljoonaa euroa. Se on summa, jolla tekisi noin 88 kotimaista elokuvaa.

Koska rahaa oli käytössä noin paljon, oli selvää, että Nolanin elokuvan oli pakko menestyä lippuluukuilla. Suuri, maksava yleisö ei piittaa elokuvien runollisuudesta vähääkään. Lipunostajien massoille supersankarimaisuus on kutsu tulla katsomaan. Ei suurelle yleisölle saa olla mitään liian vaikeaa. Oppenheimer oli siinä ja rajoilla, että se vielä nieltiin.

* *

Jos The Odyssey saa Oscareita, ne tulevat suurelta osin ns. tekniseltä puolelta; äänisuunnittelu ja musiikki lienevät vahvoilla, kuten myös pukusuunnittelu.

Minun silmääni kuningas Agamemnonin (Ben Safdie) täysmusta univormu kullattuine selkänikamakoristeineen oli varsin kekseliäs. Univormu, ja Agamemnonin kasvojen piilottaminen kypärällä, teki hahmosta juuri sillä tavoin uhkaavan kuin olettaakseni pitikin. En tiedä, oliko hän sitä ns. oikeasti.

Elokuvan ”sota on helvettiä” -teemaan istuvasti Agamemnon esitetään kasvottomana johtajana, joka vähät välittää omien miestensä turhasta tapattamisesta. Hiljaisuus vain lisää hahmon uhkaavuutta. Aavemaisuutta korostaa sekin, kuinka hän ei ole koskaan läsnä elokuvan ns. todellisuudessa, vaan vain takaumina esitetyissä muistoissa.

• •

Voi ajatella, että Christopher Nolan tekee kahdenlaisia elokuvia: niitä, joissa hän venyttää genre-elokuvia hitusen taiteellisempaan suuntaan (Batman-trilogia, 2005–2012; Dunkirk, 2017), ja niitä, joissa hän kiskoo taide-elokuvaa lajityyppielokuvan suuntaan (Interstellar, 2014; Tenet, 2020; Oppenheimer, 2023). Kummanlaisia pitää parhaina on pitkälti mielipidekysymys.

Viimeistään The Odysseyn finaali kosijoiden lahtaamisineen määrittelee tämän supersankarielokuvaksi, ja nehän Nolan osaa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua